maanantai 16. joulukuuta 2013

Miljoonan merkin vuosi


Vuoden lähestyessä loppuaan on aika tarkastella kirjallista työvuottaan hetken matematiikan pohjalta. Kuinka monta kirjainta olen tänä vuonna kirjoittanut?

- 6-osaisen Kirveellä töitä -kuunnelman, jota esitetään paraikaa sunnuntaisin ja maanantaisin Ylen Ykkösellä. Jokainen osa kestää kolme varttia, jokaisen osan kässäriin olen kirjoittanut n. 40-45 tuhatta merkkiä. Osan osista kirjoitin ensimmäisen kerran jo vuoden 2012 syksyllä, mutta käytännössä olen kirjoittanut ne uusiksi tämän vuoden puolella. 6 kertaa 40-45 tuhatta merkkiä = n. 250 000 merkkiä.

- Keväällä 2014 ilmestyvän rikosromaanin Tyttö ja pommi CrimeTimelle, sen Guest Stars sarjaan, jossa kaunokirjailijat kokeilevat kynsiään dekkarin parissa. Minulla on kunnia olla sarjan ensimmäinen, kollegat puurtavat vielä omien esikoisdekkariensa parissa. Luovutin käsikirjoituksen pari viikkoa sitten, merkkejä on 380 000 (eli n. 50 tuhatta sanaa , jonkin verran yli kolmesataa sivua).

- Tytön ja pommin kanssa limittäin olen kirjoittanut syksyllä 2014 ilmestyvää Särkyvää-romaania Tammelle. Siitä on tällä hetkellä kirjoitettu viimeisteltyyn kuntoon noin 120 000 merkkiä. Enemmän on luonnosteltu, mutta ei nyt lasketa vielä niitä. En laske näihin lukuihin ensimmäisiä versioitani, vaan pelkän viimeistellyn tekstin.

- Kolumneja kirjoitan juuri nyt kolmeen lehteen, Glorian Ruokaan & Viiniin, Kymen Sanomiin ja Etelä-Suomen Sanomiin. Kolumnien pituudet ovat kolmen neljän tuhannen merkin välillä. Yhteispituudeksi tulee tämän vuoden mittaan noin 70 000 merkkiä.

- Olen kirjoittanut muutamia pidempiä juttuja vuoden aikana, matkoihini liittyen mm. Seuraan ja Glorian Ruokaan & Viiniin: mm. Sisiliasta ja Pariisista. Näistä tulee noin 30 000 merkkiä.

- Tänä vuonna olen kirjoittanut myös tätä blogia, tämä kirjoitus on vuoden viideskymmeneskuudes, ja merkkejä näissä kirjoituksissa on yhteensä 150 000. Aika hurja määrä näin jälkikäteen katsellen, koetan kuitenkin kirjoittaa näihin blogimerkintöihinkin suht ajateltua tekstiä.

Yhteenlaskettuna tästä tulee MILJOONA merkkiä. Vuonna 2013. Viimeisteltyä, julkaisukuntoista tekstiä.

Eivätkä nämä edellämainitut tietenkään ole ainoat kirjaimet, jotka olen vuonna 2013 koneella näpytellyt tai kynällä kieputellut. Kaikenlaista muutakin tulee naputeltua ja raapusteltua: ideoista ja Twitter-viesteistä alkaen.

Suomen 29 aakkosta saa selvästikin aika monella tavalla yhdisteltyä toisiinsa.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Makaan täällä päähän haavoittuneena


Itsenäisyyspäivän tienoilla olen lukenut isoisäni Yrjö Järvelän kirjeitä Taipaleenjoelta. Yrjö oli vänrikkinä Taipaleenjoen Koukkuniemessä, aivan samassa paikassa, josta toinen Yrjö, Jylhä, kirjoitti myöhemmin runokokoelmansa Kiirastuli. Yrjöt tunsivat toisensa. ¨

Ukkini haavoittui päähän 10. joulukuuta, kun hän oli etulinjan edessä tähystämässä milloin alkaa venäläisten seuraava hyökkäys Taipaleenjoen yli. Ja sehän alkoi - yllättäen. Noina päivinä hyökkäykset ja vastahyökkäykset aaltoilivat kiivaasti.

Lainaan tähän pätkiä muutamista kirjeistä. Ensimmäinen ote on talvisodan kynnykseltä, toinen syttymishetkeltä (30.11.), kolmas ote itsenäisyyspäivältä. Seuraava on haavoittumisen jälkeen. Sitten vielä pari otetta Yrjön sotilastovereiden kirjeistä Taipaleenjoelta.

Itseäni koskettaa se, kuinka kauniisti ihmiset puhuvat näissä kirjeissä, aikoina jotka olivat täynnä väkivaltaa ja kuolemaa. (Vastaavasti rauhan kestäessä pitkään kirosanat tuntuvat lisääntyvän kommunikoinnissa ja kieli karkeutuvan.)

Yrjön ja hänen kumppaniensa kirjeitä voi lukea aikalaistodistuksen lisäksi myös kuin jännitysromaania. Kuka säilyy hengissä? Aluksi kaikki ovat terveitä ja haavoittumattomia, lopulta tuskin kukaan. Taipaleenjoella käytiin Talvisodan rajuimpia taisteluita.

Nämä kirjeet eivät kuitenkaan ole proosaa. Ne ovat totta, ja ihmiset jotka niitä kirjoittivat haavoittuivat ja kuolivat oikeasti.

* * * * *

29.11.1939
Nirvanassa
Oma rakas Astani ja isin rakkaat kultapojat!
Näet, että kirjeeni otsikkona on sana Nirvana. Se on tämän uuden kämppämme eli korsumme nimi ja merkitsee ihanaa lepoa tai jotain sinne päin. Kyllä täällä onkin niin mukava oleskella, ettei juuri viitsi edes uutisia kuuntelemaan lähteä. Illat kuluvat erilaisissa sisätöissä, jutellessa, lukiessa, kirjoittaessa ja joskus vähän pelataan korttia. Tänä iltana saamme taas vieraita, joten jatkan tätä huomenna. Hyvää yötä siis rakkaimpani ja nähkää kauniita unia.
         Yrjö

30.11.1939
Huomenta.
Heräsimme uusissa olosuhteissa, sillä ryssä on katsonut hyväksi sanoa tuttavuutemme irti. No, hyvä niinkin. Nythän asioiden on pakko selvitä. Me kyllä olemme valmiit tarjoamaan heille riittävän lämpimän vastaanoton, jos uskaltautuvat tänne saakka, mitä seikkaa vieläkin suuresti epäilen.
         Asta, kalleimpani, nyt tarvitaan vain reipasta mieltä ja sitähän Sinulla, kultaseni on, sen olen kirjeistäsi suureksi ilokseni todennut. Sen vuoksi olenkin täysin levollinen, kun tiedän että Sinä olet hoitamassa rakkaimpiamme, Mattia ja Timoa. Kerro nyt heille, että isin on heitä kovin ikävä, mutta että isi reippain mielin täyttää täällä velvollisuutensa, kun tietää että siellä kotona äidin seurana on niin reippaat ja kiltit pojat.
         Matti ja Timo, isin kultaiset pojat. Jos Kohtalo niin määrää, ettei isi teitä saa tavata, niin muistakaa pojat, että isin hartain toivomus ja vahva usko on, että teistä kasvaa oikein kunnon miehiä, joille isänmaa on kallein asia maailmassa ja jotka tulevaisuudessa huolehtivat rakkaasta äidistämme, äidistä, joka teidän vuoksenne on valmis kaikkensa uhraamaan.
         Ja nyt Astani, kalleimpani, työ kutsuu. Sinä ja pojat olette alati mielessäni.
         Ota vain kaikki pois pankista, jos vielä saat. Joulukuussa on minun henkivakuutukseni.
         Yrjö

6.12.1939
Omat rakkaani!
Tuhannet sydämeni sulimmat kiitokset mieltä äärettömästi virkistäneestä kirjeestänne. Se oli taas kuin keväinen tuulahdus talven keskellä ja tuntuu sitäkin virkistävämmältä, kun juuri palasin hieman raskaalta muutaman päivän komennukselta.
         Nyt aion juuri painua nukkumaan enkä sen vuoksi paljoa jaksa kirjoittaa. Ilmoitan vain, että hyvin voin ja jos näin hyvin jatkuu, kuten uskon, niin hyvin tästä selvitään, vaikka ajat ovatkin ankarat.
         Matti, Sinä isän oma rakas poika, kun sinä nyt olet 6 vuoden ikäinen, niin ota vastaan isän sydämellisimmät ja rakkaimmat onnittelut. Kasva Suomen kelpo pojaksi, joka tuotat iloa äidille, isälle ja koko rakkaalle isänmaallemme. Auta edelleenkin äitiä missä vain voit ja laula hänelle usein, jotta rakkaan äidin mieli tänäkin aikana olisi reipas ja iloinen.
         Ja sitten Sinä, Timo, isin kultainen pieni velikulta. Pidäppä sinä puolestasi pikku kujeillasi äitikultamme oikein reippaalla mielellä.
         Niin, oma rakas Astani, olen nyt niin väsynyt, etten tämän enempää jaksa kirjoittaa vaan jättäen Sinut ja pojat Herran huomaan toivotan Teille sydämeni syvyydestä kaikkea parhainta, ja vaivun unen helmaan.
         Hyvää yötä rakkaimpani ja monta, monta suukkoa
         isältä.

12.12.1939
Rakkaimpani Asta, Matti ja Timo
sydämelliset tervehdykseni nyt sitten täältä sotasairaalasta, jossa lepään päähän haavoittuneena. Siihen sattui 10:nnen ja 11:nnen päivän välisenä yönä klo 24,00 joukkojen ollessa taistelussa ryssäjoukkojen kanssa.
         Hyvin olemme selvinneet. Kahden päivän aikana teimme muun muassa 10 ryssän tankkia taistelukyvyttömiksi ja siellä ne nyt makaavat komppaniamme lohkon edessä hyvänä opetuksena kaiken katoavaisuudesta.
         Omin voimin pystyin poistumaan ampumahaudasta ja sitten olen kulkenut hevosella, autolla ja junalla tänne sairaalaan, jossa nyt olen.
         Te, kalleimpani, siellä kotona, älkää olko huolissanne puolestani, sillä kävipä miten hyvänsä, niin olen kuitenkin koettanut täyttää velvollisuuteni. Pää pystyyn ja mieli reippaana.
         Isä

17.12.1939
Terve mieheen Yrjö!
Mitä Sinulle kuuluu? Joko pian pääset takaisin tulilinjoille? Komppania on nyt ollut viikon päivät reservissä, mutta kranaattitulta on saatu kovasti. Toissapäivä, 15., oli komppanialle raskain mitä sillä on koko aikana ollut. Upseerit olemme kaikki tallella, mutta kers. Kuivanen haavoittui täysosuman tullessa toimistotelttaan. Olemme siirtyneet paikasta toiseen, kaivelleet suojakuoppia, rakentaneet korsuja, olleet partioissa.
         Annan Kähösen jatkaa. Voi hyvin ja tule pian takaisin.
         Olavi R(aekallio, luutnantti, komppanianpäällikkö)

Terve mieheen Yrjö!
Pistän muutaman sanan todistukseksi minäkin siitä, että varmasti liikun vielä elävien parissa. En ole saanut naarmuakaan näissä kahakoissa. Alcazar on taas ryssällä. Jouduin 10. p:nä jättämään Alcazarin; 11. p:nä valtasin sen uudelleen ja pidin 3,5 tuntia, mutta olin pakotettu lähtemään. Sen jälkeen on Alcazarin omistus vaihtunut tämän tästä. Olemme toivoneet sinun pikaista paranemistasi ja yksikköön saapumistasi niin, että koeta järjestää asiat sille kannalle. Olemme kaikki upseerit terveinä. Voi hyvin nyt ja parane pian ja pistähän pieni kirjelappu meille yhteisesti.
         Terv. Urho K(ähönen, vänrikki)

9.1.1940
Rintamalla
Herra Res. vänr. Yrjö Järvelä
Terveisemme täältä rintamalta. Toivotamme yhteisesti Herra Vänrikille Hyvää Uutta Vuotta sekä pikaista parantumista. Kiitokset myöskin niistä kahdesta paketista, jotka tulivat Teidän nimellänne, mutta joiden sisältö kirjeenne mukaisesti jaettiin miehille.
         Täällä komppaniassamme on tapahtunut paljon muutoksia sen jälkeen, kun Te Herra Vänrikki poistuitte joukostamme. Raskain komppaniaamme kohdannut isku oli komppanianpäällikkömme luutnantti Raekallion menetys. Luutnantti Raekallio kaatui Loppiaisaattona 5/1.
         Komppaniassamme on jälellä alkuperäisistä upseereista ainoastaan vänrikki Pehkonen. Vänrikit Kähönen ja Marjanen haavoittuivat tänä vuotena 1/1 ja 3/1. Aliupseereissa on tapahtunut myöskin paljon muutoksia. Allekirjoittanut on joutunut siksi hoitamaan vääpeli Kuivaselle kuuluneita tehtäviä 16/12 alkaen.
         Terveisin
         Aarne Pekonen
         korpraali

tiistai 3. joulukuuta 2013

Salainen kala-apaja


Virallinen kunnia Amerikan löytymisestä menee Kolumbukselle. Epävirallinen viikingeille. Mutta mielestäni tositarina Amerikan löytymisestä näiden kahden stoorin takana on kaikkein kiinnostavin.

Kaikki suurin piirtein tiedämme tarinan Kristoffer Kolumbuksesta ja Amerikan löytymisestä. Meille on opetettu se historiantunnilla. Kolumbuksen kuningasidea oli löytää meritie Intiaan ja Intian mausteaarteille lännen kautta, kun siihen asti ainoat keinot olivat hidas karavaaniretki itään poikki sotaisan Etu-Aasian tai sitten Afrikan kiertäminen. Kolumbus sai ratkaisevan rahoituksen Espanjan kuningasparilta Ferdinandilta ja Isabellalta. Hän lähti liikkeelle kolmella karavelilla ja päätyi 1492 nykyisen Bahaman tienoille. Loppuikänsä hän kuvitteli löytäneensä Intian ja sen takia paikallisia nimitettiinkin seuraavat vuosisadat intiaaneiksi.

Kolumbus oli genovalainen. Hänen kanssaan samasta löytöretki-ideasta ja rahoituksesta kilpaili toinen genovalainen merikapteeni ja löytöretkeilijä, Giovanni Caboto. Vasta viisi vuotta Kolumbuksen ensimmäisen Amerikan-retken jälkeen Caboto sai omaan retkeensä rahoituksen Englannin kuninkaalta Henrik VII:ltä.

Caboto lähti purjehtimaan Atlantin yli Bristolista, Englannin länsirannikolta 1497 ja oli varma, että löytäisi Kolumbuksen eteläisemmällä reitillä missaaman väylän Aasiaan. Caboton tarkoitus oli ylittää Atlantti selvästi pohjoisempaa kuin Kolumbus oli tehnyt. Kuukauden meriretken jälkeen Caboto kohtasi tuntemattoman rannikon. Hän nimesi sen suuresti julistaen rahoittajansa kielellä New Found Landiksi (nykyään Newfoundland).

Caboton löytöretkeilijän riemua kuitenkin himmensi kohta se, että hän ei nähnyt edessään neitseellistä rannikkoa, vaan tuhat baskien kalastusvenettä keikkumassa rantaviivan edustalla. Pohjois-Espanjassa asuvat baskit olivat kalastaneet turskaa Amerikan rannikolta jo satojen ja satojen vuosien ajan. He olivat ystävystyneet seudulla asuvan kantaväestön (myöh. intiaanien) kanssa, ja rannikko oli tilkkutäkkimäisen täynnä baskien kuusipuusta veistämiä kalankuivatustelineitä.

Baskit olivat pitäneet salaisuutensa visusti vuosisatojen ajan. Kunnon kalamies ei paljasta apajiaan.

PS. Olin joltisenkin pettynyt, kun kuulin ensimmäisen kerran tarinan Amerikan todellisista löytäjistä. Tuli olo, että tämän jälkeen minun pitää epäillä kaikkea koulussa opetettua historiaa. Ystäväni nauroi valahtaneelle naamalleni ja sanoi: "Luuletko tosissasi, että Kolumbus olisi saanut rahoitusta jollekin utopistiselle riskihankkeelleen, jos rahoittaja ei olisi tiennyt etukäteen neuvonantajiensa kautta, että lännessä on joku tutkimaton, ylimääräinen manner?"

PPS. Englannissa on löydetty kirje, jonka bristolilaiset kauppiaat lähettivät Kolumbukselle 1490-luvulla, aikana jolloin Kolumbus niitti kovasti kunniaa hoveissa Amerikan-löydöstään. Kauppiaat huomauttavat kirjeessä kuivakasti, että Herra Kolumbus tietää aivan hyvin, että kauppiaat olivat olleet baskikalastajien kanssa mannertenvälisissä kauppasuhteissa jo kauan ennen Kolumbuksen syntymää. "Turskaa on tullut ostettua baskeilta - ja paljon. Viitsisikö herra Kolumbus olla leveilemättä ympäri Eurooppaa ainutlaatuisilla "löytöretkeilijän" taidoillaan, kun kuka tahansa 14-vuotias baskipoikakin on päihittänyt hänet?" (Kristoffer Kolumbus ei vastannut ikinä bristolilaisten kauppiaiden kirjeeseen.)

PPPS. Kuten sanoin: tuntemattomien vesien kalastajat säilyttävät salaisuutensa, kun taas myöhemmin paikalle saapuneet löytöretkeilijät huutelevat rinta rottingilla ympäriinsä, pystyttävät lipun rantaan ja vievät kaiken kunnian. "Ettekö te tiedä kuka minä olen?" he huutavat lujaa ja haluavat julkisuuden valokeilan rakastavan heitä. Julkisuus kun tuo paikan illallispöytiin ja muuttaa parhaimmillaan virallista historiaa.

PPPPS. Niin maailma pyörii. Mutta pitääkö sen pyöriä niin?

maanantai 25. marraskuuta 2013

Olipa kerran zombiet ja strumffit


Joskus sitä ihmettelee suomen kielen muutoksia. Mistä ajatusten Tonavasta suomen kieleen on pesiytynyt esimerkiksi nykytapa kirjoittaa zombi, eikä zombie? Kirjoitustavan takana on ilmeisesti sama konsultti, jonka ansiosta Peyon luomia pikkuisia, sininahkaisia olentoja, strumffeja, alettiin kutsua Suomessa smurffeiksi. Strumffi kun oli muka liian hankala sanoa suomalaiselle tuppisuulle, joka ei osaa enää lausua oikein edes sanoja shokki, shakki ja shamppanja (nykyisin sokki, sakki ja samppanja).

Kun strumffit vesitettiin suomen kielessä smurffeiksi, Peyon piirroshahmoihin kohdistettiin samanlainen operaatio kuin oikeassa elämässä on tehty monelle pienkansalle: baskeille, kurdeille, saamelaisille ja inuiiteille. Valtaväestö on yrittänyt riistää heiltä oikeuden omaan kieleen ja sulauttanut sitä kautta väkisin osaksi omaa kulttuuriaan.

Strumffit puhuvat strumffia, jonka on tarkoituskin olla maailman vaikein kieli, ihmiskorvalle täysin käsittämätön. Kieli suojaa strumffeja sortajilta. Kielessä korvataan kaikki verbit, substantiivit ja suuri osa adjektiiveista strumffi-sanalla. Vain strumffi itse voi ymmärtää, mitä strumffi-ilmaus milloinkin tarkoittaa. Strumffit ovat luojansa Peyon kielessä, ranskassa, vielä hankalampia lausua, he ovat  schtroumpfeja.

Kun schtroumpf kertoo syövänsä maukkaan omenan, hän sanoo: Je schtroumpf une schtroumpfieuse schtroumpf. Sen pitääkin kuulostaa Gordionin solmuun menneiltä äänihuulilta. Entä miltä kuulostaa helpotettu nykysuomennos: Minä smurffaan smurffin. Voi pehmo-oksennus.

Sama tämän zombien kanssa, josta joku suomen kielen hoitaja on nyt napsaissut viimeisen e-kirjaimen pois. Kyseessä on kauhukulttuurin ilmestyskirjamaisin peto, jonka nimen pitää lausumisen jälkeen jäädä roikkumaan ilmaan kuin suden ulvonnan. Zombie-e-e-e-e-e-e-e, eikä mikään lyhyt, kuohittu zombi.

Haitin saarella oli yhteisön sääntöjä rikkoneelle ihmiselle tapana antaa halvaannuttavaa myrkkyä, joka vaivutti uhrin noin vuorokaudeksi kuolemaa muistuttavaan tilaan. Tällöin ihmisparka haudattiin elävältä. Hän heräsi koomasta arkussa. Uhri kaivettiin ylös, kun hän oli viettänyt jonkin aikaa maan uumenissa. Arkusta autettiin ihminen, joka oli fyysisesti elävä, mutta henkisesti niin järkkynyt, ettei hän useinkaan toipunut koettelemuksesta.

Länsimaiset matkailijat kohtasivat haitilaisissa kylissä näitä ympäriinsä laahustavia, puhekyvyttömiä olentoja. He elivät jossain painajaismaisessa omassa maailmassaan, elämän ja kuoleman rajalla. Näitä ihmisiä kutsuttiin nimellä zombie. Olemukseltaan nämä alkuperäiset zombiet muistuttivat enemmän Hugo Simbergin maalaamia piruparkoja kuin nykyajan filmiteollisuuden aivoja ahmivia fantasiahirviöitä. Heidän kulkiessaan ohi jäljelle jäi vain vaimea, haikea valitus: zombie-e-e-e-e-e.

torstai 14. marraskuuta 2013

Älä huku lähteisiisi


Kirjoittavilla ihmisillä on tapana rakastua lähteisiinsä. Se on väistämätöntä. Kun uutta kirjaa alkaa kirjoittamaan, pitää löytää aluksi asia, joka on niin kiinnostava, että sen parissa jaksaa uurastaa vuoden, kaksi, kolmekin, joskus vieläkin pidempään. Idea on jutun ja kirjan sydän, ja kun hyvän idean on saanut, on aika ja lupa sukeltaa kaikenlaisiin lähteisiin, on aika ja lupa penkoa, haastatella, tutkia vanhoja valokuvia ja tekstejä ja kirjoja. Monelle kirjoittavalle ihmiselle tämä on nautinnollinen vaihe, kuin pitkä nousuhumala. Siinä olotilassa voisi viipyä liki loputtomasti.

Lopulta kaikenlaisia mielenkiintoisia taustatietoja on pöydän ympärillä viisi muovisäkillistä, ja kirjailija tajuaa, että hän ei ikinä pysty käyttämään niistä kirjassaan kuin murto-osan. On aika riuhtaista itsensä varsinaiseen kirjoittamistyöhön. Nousuhumala taittuu samalla hetkellä laskuhumalaksi.

Olo muuttuu kirjoittamistyön alkaessa innostuneesta epävarmaksi, usein tuntuu kuin haroisi kirjoittaessaan aamusta iltaan pimeässä, tiheässä metsässä ilman taskulamppua. Kirjailijan pitää luottaa siihen, että kun hän tarpeeksi törmäilee puunrunkoihin ja töksäytteleviin oksiin, niin hän löytää metsästä ulos. Ennen pitkää. Muutaman harhakierroksen ja susikuoppaan putoamisen jälkeen. Käsikirjoitusta pitää olla takana aika montasataa liuskaa ennen kuin kirjailija joutuu yleensä uudestaan hillittömän kirjoittamisen riemun valtaan. Palaset alkavat loksahdella kohdalleen, ja vasta viimeiset kirjoittamisen viikot parin vuoden urakassa ovat yleensä kuin samppanjaa joisi.

Jälkeenpäin matka pimeän metsän läpi tuntuu erittäin loogiselta. Mutta kirjoja ei kirjoiteta jälkiviisauden voimalla. Ne kirjoitetaan pitkänä sokeana hetkenä, jolloin pitää haparoida tietään eteenpäin.

On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että kirjailija repäisee itsensä irti lähdeaineiston ihanan päihdyttävästä nousuhumalamaailmasta kirjoittamisen aivolihaksia piinaavaan ja jomottavaan ultrajuoksuun. Muuten käy kuin Toivo Mönkköselle.

Törmäsin hänen kirjoittamaansa Hirvensalmen historian 1. osaan, kun vierailin vuosikausia sitten sisareni ja hänen silloisen miehensä mökillä Puulavedellä. Aviomies oli hankkinut huoltoasemalta ylpeänä Hirvensalmen historian ensimmäisen osan, toista ei silloin 1980-luvun lopulla vielä ollut ilmestynyt. Avasin yhtenä kesäisenä iltana kirjan ja törmäsin kolmeensataan sivuun lähteiden sillisalaattia. Mönkköselle, nuorelle opiskelijalle, oli tarjottu 1950-luvun alussa Hirvensalmen pitäjän historian kirjoittamista, hän oli ottanut työn innolla vastaan ja uponnut kahdeksi vuosikymmeneksi pikkulähteiden suohon.

Hirvensalmen historia I oli päkistetty lopulta väkisin ulos 1968. Silloin koko työn Mönkköselle antanut historiatoimikunta oli heittänyt jo henkensä, ja uusi historiatoimikunta tyytyi kuivasti kiittämään Mönkköstä hänen KESTÄVÄSTÄ uurastuksestaan. Ehkä uuden historiatoimikunnan nihkeys johtui siitä, että Mönkkönen oli päässyt parissakymmenessä vuodessa Hirvensalmen historiassa vasta vuoteen 1653. Alkuperäinen historiatoimikunnan ajatus oli se, että Mönkkönen pyöräyttää pitäjän historian kivikaudesta nykypäivään vuodessa, enintään kahdessa.

Kirjoitettuja lähteitä ennen vuotta 1653 oli Hirvensalmesta vain muutamia, ja ainoa vanhempi löytynyt esine oli yksi kivikirves. Niilläkin voi täyttää elämästään 20 vuotta, jos lähteisiinsä hukkuu.

Mönkköseltä opin yhden tärkeimmän kirjoittamisen ohjenuoran: Rakasta lähteitäsi, mutta päästä niistä irti.

Sama ohje sopii hyvin käytettäväksi myös omien lapsien kohdalla.


perjantai 1. marraskuuta 2013

Pyhiinvaelluksella katutaiteen keskellä

Berliiniä kierrellessään tuntee olevansa pyhiinvaelluksella. Nyky-Berliini on katutaiteen yhdistetty Lourdes, Santiago da Compostela ja Jerusalem. Siellä kävijä tuntee totisesti valaistuvansa. Tässä muutamia maistiaisia.




 
Hylätty varasto ponnistaa Warschauerstrassen aseman lähellä maasta.
 
 
Me ihmismuurahaiset: ponnistelemme väsymättä, kunnes voimat pettävät.
 
 
 
Brasilian kuuluisimmat katutaiteilijat, kaksoset Os Gemeos yhdistetään omaan väriinsä, tiettyyn keltaiseen sävyyn joka kuvan monikymmenmetrisellä miehellä on käsissään ja kasvoissaan. Väristä puhutaan nykyään Kaksostenkeltaisena. Kuvan vasemmasta alakulmasta näkee brassityyliin pidennetyillä kirjaimilla ajan, joka Kaksosilla meni kyseisen muraalin tekemiseen: 16 tuntia 29 minuuttia. Harvalta onnistuisi.
 
 
Os Gemeosin työt ovat täynnä yksityiskohtia. Hahmon vasemman rintataskun päällä on rintanappi, jolla on meksikolaisen vapaapainijan naamari. Painijan ihonväri tietysti kaksostenkeltainen.
 
 
 
Alias kuvaa sapluunatöissään usein yksinäisiä, murheellisia lapsia, jotka ovat kätkeneet kasvonsa käsiinsä.
 
 
Aliaksen spreijattu omakuva. Tässä nimenomaisessa tapauksessa voi ajatella, että kasvoja ei ole kätketty murheellisuuden takia, vaan tunnistamisen estämiseksi.
 
 
Yksi hienoimmista muraalintekijöistä on Blu. Hänen jokaisessa muraalissaan on vahva sanoma. Vasemmassa työssä kulta ja rikkaus koristavat ja kahlitsevat haltijaansa. Oikeanpuoleisessa muraalissa supersankarit Itä ja Länsi riisuvat toisiltaan naamioitaan.
  

tiistai 22. lokakuuta 2013

Idän ja lännen syleily


Rudyard Kipling aloitti jykevän runonsa The Ballad of East and West:

Oh, East is East, and West is West, and never the twain shall meet,
Till Earth and Sky stand presently at God's great Judgment Seat.

Yrjö Jylhän tunnettuna suomennoksena alku kuuluu:

Itä on itä ja länsi on länsi - ei kohtaa ne toisiaan.

Uuno Kailas teki kotimaisen version teemasta 12-säkeistöiseen runoonsa nimeltä "Rajalla". Sen ensimmäinen ja viimeinen säkeistö ovat yhteneväiset, ja niitä lausuttiin hurmioituneeseen ääneen monella esiintymislavalla aplodien kaikuessa:

Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana länttä ja Eurooppaa;
varjelen vartija sitä.

Monta sukupolvea suomalaisia ja eurooppalaisia on kasvatettu aikanaan uskoon, että yksi  ihmissuvun syvimmistä rajapinnoista kulkee idän ja lännen välillä. Siksi on erityisen miellyttävää katsella Berliinissä muurinjäänteiden vieressä isoa seinämaalausta, jossa Itä-Saksa ja Länsi-Saksa syleilevät toisiaan täynnä rakkautta muurin murtumisen jälkeen.

Naisen takapuolta pitkin kulkee itäsaksalaisista liikennevaloista tuttu Ampelmann, nimenomaan se Ampelmann, joka vihreänä sallii kulun yli kadun toiselle puolelle.

Pidän myös miehen reiteen "tatuoidusta" tekstistä: Berliini on köyhä mutta seksikäs.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Valkyriat ovat urheilleet lihavuutensa olemattomiin


En voi kyllin kehua Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran matkakirjasarjaa "Kirjailijan kaupunki", johon on koottu kaupunkiteeman ympärille suomalaisten kirjailijoiden ja matkailijoiden kuvauksia kulloisestakin citystä vuosikymmenten ja -satojen varrelta.

Sarjassa ovat ilmestyneet omat opuksensa ainakin Budapestista, Lontoosta, Pariisista, Prahasta, Roomasta ja Tartosta. Suomalaiskaupungeista ovat sarjaan päässeet jo Turku ja Oulu.

Ensi viikolla on matka Berliiniin tiedossa, ja olen taas kuluttanut kädessäni Berliini-versiota, jota viimeksi selasin ja merkkasin kovasti kirjoittaessani romaaniani Parempi maailma ja etsiessäni suomalaisten matkanaisten ja -miesten 1900-luvun alkuvuosikymmenten kokemuksia kaupungista.

Tällainen kaupungin elämää vuosikymmenten varrella seuraava matkakirja tavoittaa kaupungin sielun paljon paremmin kuin nykyään muodissa olevat matkaoppaat, jotka keskittyvät kertomaan mistä saa halvinta olutta, parasta currywurstia ja cooleimmat vaatteet ja mitä ne kaikki maksavat. Nykyisin monet matkaoppaat muistuttavatkin usein matematiikan oppikirjoja, niissä tuntuu olevan enemmän numeroita kuin sanoja.

Mutta minä haluan matkaa ennen aistia Berliinin, en laskea sitä taskulaskimella. Uppoan siis hetkeksi Olavi Paavolaisen ekspressiivisiin kokemuksiin vuodelta 1929:

"Zoon luona kohoava kirkko hohtaa torninristiä myöten punaisena reklaamitulien valoista! Valkyriat ovat urheilleet lihavuutensa olemattomiin. Loreleyt eivät enää laulele hiuksiaan suoriessaan vaan kulkevat sähkökiharoissa ja soittavat gramofoonia."

Tai ehkäpä sittenkin Hagar Olsson huhtikuussa 1928 haistelemassa laajentunein sieraimin ympärilleen:

"Infernaalisen kylmää mutta asfaltti kuitenkin välkkyy houkuttelevasti, ja mainosvalot, suurkaupunkituoksut! Jopa bensiini tuoksuu täällä erilaiselta kuin Helsingissä."

Johan Vilhelm Snellman tuntuu erityisen pettyneeltä berliiniläisiin naisiin 1841, liekö saanut juuri edellisenä iltana pakit:

"Berliinin naisista puuttuu vapautuneisuus ja viehättävyys, jopa ilmeistä vireys ja iloisuus. Huolehtiminen asujen moninaisista sievistä pienistä koristeista, pitseistä, manseteista jne., näyttää olevan Berliinissä täysin tuntematonta. Siellä näköjään myös rakastetaan erityisesti mustaa ja tummia värjeä, luultavasti siitä syystä, että ne sietävät likaa niin hyvin."

Annikki Setälä on elänyt eri syystä vakavissa tunnelmissa 1954:

"Raunioita, hävitettyjä taloja joka puolella. Ikkuna-aukot tuijottivat mustina. Ja kuitenkin vallitsi omituinen tunne, ikään kuin rauniot olisivat eläneet. Miten paljon ihmisiä olikaan raunioiden alle hautautuneina!"

Nuori Jörn Donner kertoo 1958 parissa lauseessa matkailusta paljon, on kyseessä sitten Berliini tai mikä tahansa maailman suosituista matkakohteista:

"On berliiniläisiä, jotka eivät ole milloinkaan käyneet Kurfürstendammilla. On ulkomaalaisia, jotka eivät ole koskaan käyneet muualla Berliinissä kuin Kurfürstendammilla."

Niin, pitäähän tähän Berliinistä poistuva Mika Waltarikin vielä saada vuodelta 1928, kiteyttämään se, miksi toiset meistä ovat matkavietin riivaamia:

"Istuessani keinuvassa vaunussa, Berliinin valojen hävitessä taakseni, taivaan kajastaessa keltaista tulta, tuhansien vaihdelyhtyjen vilahtaessa ohitse, tunsin, kuinka olin vain teräspalanen, jota suunnaton magneetti vetää luokseen. Minulla ei ollut omaa tahtoa. Oli vain tunne ja sisäinen pakko: eteenpäin!"

SKS:n kirjaa lukiessa tajuaa mikä ero on matkakirjalla ja matkaoppaalla. Matkaoppaan tiedot hintoineen ja sisäänpääsyaikoineen vanhenevat vääjäämättä. Matkakirjan  innostuneet tai närkästyneet tai oivaltavat kommentit ympäristöstään elävät, huvittavat, ihastuttavat ja raivostuttavat vuosikymmenten, vuosisatojenkin jälkeen.

Haluaisin kirjoittaa matkakirjan. Matkustanut olen, mutta ikinä en ole sellaista kirjoittanut.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Ajan palvelijat


Äskeisellä Moselin-matkallani kiinnittivät huomiotani viinin lisäksi Sonnenuhrit, aurinkokellot. Mosel on kiemurainen joki, viinirinteet sijaitsevat aina etelään päin sijaitsevilla rinteillä (auringonvalon maksimoimisen takia). Kylät ovat vastapäätä viinitarhoja tois puol jokkee.

Lähes jokaisen kylän vastarannalla keskellä viinirinnettä on vuosisatoja vanha aurinkokello, josta kylä pystyi ennen vanhaan katsomaan ajan. Jokaisella kylällä oli ikioma aurinkokellonsa ja ikioma aikansa, vaikka kylien väliä olisi vain joitakin kilometrejä. Vanhimmat Moselin aurinkokellot ovat peräisin keskiajalta.

Kuvassa on Wehlenin kylän Sonnenuhr, jonka aurinkoaika heittää nykyisestä virallisesta Saksan ajasta 32 minuuttia, ja kesäaikana vielä yhden tunnin päälle.

Moselin kylien aurinkokellot ovat hieno muistutus siitä, että nykyinen kelloissamme, kännyköissämme ja tietokoneissamme naksuttava tarkka aikavyöhykekellonaika on itse asiassa pelkkä sopimusasia. Keinotekoinen keksintö, jolla pyritään mukamas helpottamaan ihmisen eloa ja hänen työntekoaan. Etupäässä se tuntuu sekoittavan ihmisen luontaisen rytmin.

Kuinka ihminen teki työtä aurinkokellojen aikaan, ennen viisarikelloja? Ihminen oli pesunkestävä projektiduunari. Kovan, ankaran työnteon jaksot vuorottelivat totaalisen laiskottelun ja elämännautiskelun kanssa. Työn ja levon rytmi ei ollut Alexander Stubbin mainostama konemainen tehdastyöläisen 8+8+8, vaan kun töitä tehtiin, niitä tehtiin tosissaan, kelloon ja kalenteriin katsomatta, ja sitten vedettiin lonkkaa, ihmeteltiin taivaan pilviä ja makusteltiin viinejä viikko, kaksi, kolmekin seuraavaa proggista odotellessa.

Meille nykyihmisille aamu on silloin, kun kännykkä herättää. Aurinkokelloajan ihmiselle aamu oli silloin, kun aurinko nousi. Kesää kohti hypättiin pystyyn entistä aikaisemmin, kolmen neljän aikaan, talvella nukuttiin pitkään. Luontaisin unirytmi tuntui olevan noin neljän tunnin jakso kerrallaan.

Nykyinen käsitys kahdeksan tunnin jatkuvasta, säännöllisestä yöunesta on tehdasajan meihin iskostama harha. Monet meistä heräävät yhä hetkeksi öisin nukuttuaan noin nelisen tuntia kuten ihmiset 500 vuotta sitten. Keskiajan ihmisille kahteen jaksoon jakautuva yöuni oli normaalia, he touhusivat hetken yön sydämessä pystyssä, tekivät kotiaskareita, kävivät kylässäkin, kunnes palasivat taas nukkumaan. Me nykyihmiset pelkäämme kärsivämme unihäiriöistä, kun geenimme herättävät meidät keskellä yötä. Makaamme sängyssä peitto korvissa ja rukoilemme saavamme unen päästä kiinni.

Aurinkokello oli rengin asemassa. Nykyään kello on ottanut isännän paikan - ja me ihmiset juoksemme elämissämme palvelijoina kellon käskytyksen mukaan.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Saksani lyhyt historia


Koska olen juuri lähdössä elämäni ensimmäistä kertaa Moselin viinialueille, ajattelin käydä läpi suhteeni Saksaan.

1970-luku:
Luin runsaasti Korkeajännityksiä, kaverilla oli niitä viisi hyllymetriä ja lainasin aina puoli metriä kerrallaan. Opin, että yleisimmät Saksan sanat ovat Aargh! Aaaargh! Achtung! Aah! Halt! Uugh! Aaaaaargh! Mein Gott! Donnerwetter! ja Aaggghhh!

1976, Montrealin olympiakisat:
Ihmettelin miksi kaikki itäsaksalaiset naisjuoksijat näyttivät miehiltä.

1978:
Ala-asteen luokkatoverini (se joka omisti Korkeajännitykset) piti 5. luokalla yli tunnin mittaisen esitelmän II maailmansodan hävittäjälentokoneista. Monet niistä olivat saksalaisia. Muiden oppilaiden esitelmät kestivät 1-4 minuuttia.

1979:
Kuulin ensimmäisen saksalaiseni ääntelevän. Hän oli Nina Hagen.

1980, Moskovan olympiakisat:
Päätin, etten ikinä harrasta yhdyntää itäsaksalaisen naisjuoksijan kanssa. Vaikka joutuisimme autiolle saarelle kahden, ja maapallon tulevaisuus olisi meistä kahdesta kiinni.

1980-82:
Opiskelin yläasteella kaksi vuotta saksaa. Vaihtoehtoina valinnaisaineissa oli koulussani maa-ja metsätalous ja konekirjoitus. Sanavarastoni ei juuri laajentunut 1970-luvun aikana opitusta. Minun olisi pitänyt valita konekirjoitus.

1982-85:
En opiskellut lukiossa saksaa. Käytävillä liikkui permanenttitukkaisia tyttöjä ja poikia, joiden mielestä Scorpions oli maailman paras bändi. Itse olin punkkari. Minua yhdisti Scorpionsiin vain se, että horoskooppimerkkini on skorpioni.

1985-86:
Kävin armeijan pioneerikomppaniassa. Opin lisää Korkeajännitys-saksaa. Feuer! Schweinehund! Dummkopf! Dummkopf!!

1986:
Ostin joulukuuseen DDR:ssä tehdyt joulukuusenvalot. Ne palavat yhä vuonna 2013. Kaikki muu kodinelektroniikka on tällä välin moneen kertaan hajonnut.

1986-2011:
Innostuin opiskelemaan espanjan, ranskan ja italian kielet. Kävin ahkerasti kaikissa kyseisissä maissa kymmeniä kertoja. Unohdin koko Saksan olemassaolon.

2011:
Kävin elämäni ensimmäisen kerran Berliinissä. Söin currywurstin.

2012, joulu:
Vaimo antoi joululahjaksi saksan kielikurssin.

2013, 25. syyskuuta:
Lähden tänään Moseliin, viinitiloilla vierailemaan. Avasin eilen vaimon jouluna antaman kielikurssin. Olen tuplannut puolen tunnin aikana tähänastisen elämäni saksan kielen sanavaraston. Nyt se on 50 sanaa. Päätän opiskella lisää saksaa.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Nuoruuden lähde - loiskis!



Renessanssiaikaan ihmisillä oli kunnallisten uimahallien sijasta loistava julkinen uimapaikka nimeltä Nuoruuden lähde. Kun vanhenit ja rypyt alkoivat lisääntyä ikävästi kasvoilla ja rinnat roikkua, ei ollut tarvetta silikonille tai botoxille. Vaatteet vain pois ja paljuun!

Kun olit aikasi loiskinut altaassa nousit sen vastareunalta ylös: ruumiisi ja mielesi olivat nuorentuneet taas seitsentoistavuotiaaksi.

Meidän epäilevien Tuomaiden on tietysti vaikea uskoa puhtaan veden voimaan näinä kyynisinä, lääkkeisiin uskovina, pillerejä kourallisittain popsivina aikoina.

Onneksi meille on jäänyt Nuoruuden lähteestä todisteita joiltakin renessanssin parhailta kuvajournalisteilta. Kuvassa on esimerkiksi Lucas Cranach vanhemman aikalaishavainto Nuoruuden lähteestä vuodelta 1546 (kuva sijaitsee nykyään Berliinin Gemäldegaleriessa). Marmorinen suihkulähde ruokkii allasta raikkaalla vedellä. Vasemmalla näemme raskaan työn ja iän kurtistamia talonpoikaiseukkoja, jotka muuttuvat virkistävän alastonuinnin myötä oikealla nuoriksi, hehkeiksi hovineidoiksi. Yhden perinpohjaisen loiskauksen myötä eukkojen kellertävä iho sävähtää raikkaan roosanväriseksi ja hehkuu taas elämää. Kasvot ja liikkeet ovat niin realistisia, että herra Cranachin on täytynyt tallentaa kohtaus paikan päällä, varpaat polskien Nuoruuden lähteen vedessä.

Ruohonjuuritason kokemuksellani suosittelen satunnaista suihkulähdekastautumista lääkepillereiden ahmimisen sijasta. Suihkulähteissä loiskuttelu nuorentaa. Jos ei aina ruumista, niin ainakin sydäntä. Sen tiesi Anita Ekbergkin Fontana di Treviin kastautuessaan Fellinin La dolce vitassa.
 

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Kirottu, ihana kirja


Toissakesänä väsyin täysin kirjaan esineenä. Olimme kolmistaan (Kirsi, Havu) toista kuukautta Baskimaassa ja aloin yhden hikisen kantoetapin jälkeen laskea kuinka monta kirjaa raahaamme Baskimaan vihreillä kunnailla pienissä repuissamme.

Yli kuusi tuhatta sivua. Luimme kirjoja ristiin ja kuskasimme tiiliskivinä kaupungista toiseen. Lukukokemuksena suurin osa niistä oli kaiken lisäksi puuduttavia. Ne olisivat parantuneet rutkasti, jos puolet tekstistä olisi leikattu pois. Sorry vaan, esim. Jeffrey Eugenides, sinun 800-sivuisessa Middlesexissäsi olisi ollut oikeasti aika paljon lyhentämisen varaa.

Tilasin matkalta Kindlen, Kirsi kohta oman lukulaitteensa ja olemme olleet sen jälkeen sähkökirjojen suuria ystäviä ja käyttäjiä.

Kuvittelin aluksi, etten tottuisi ikinä sähkökirjojen sivuttomuuteen. Okei, minunlaiseltani kirjafundamentalistilta tottumiseen kului vähän yli viikko. Sen jälkeen en ole kaivannut sivunmittaisen tekstin rytmiä.

Olen aina merkannut ja kirjoitellut lukemieni kirjojen sivuille omia merkintöjäni. Kirjat ovat samalla päiväkirjojani. Lukulaitteella voin harrastaa samaa tekstin yli- ja alleviivailua ja muistiinpanojen kirjoittamista aivan yhtä kätevästi kuin paperiversion parissa.

Luen tällä hetkellä kirjoja sekä sähköisinä että kannellisina versioina. Muutaman kerran olen pysähtynyt katsomaan kirjahyllyäni ja miettinyt onko vanhanmallisella kirjalla mitään etua sähköiseen uusversioon.

On, yksi. Pystyn sanomaan monista kannellisista kirjoistani mistä ne on hankittu, ne kantavat mukanaan jotain elämäni vaihetta. Jotain seikkailua.

Esim. kuvassa heti Tolstoin Sodan ja Rauhan oikealla puolella näkyvän pokkarin Tolkienin Two Towers (Taru Sormusten herrasta -trilogian keskimmäinen osa) löysin kesällä 1988 pitkän ja pölyisen liftausmatkan jälkeen Ateenasta rupuisen hotellihuoneen yöpöydän vetolaatikosta, siitä lootasta mistä Suomessa löytää hotellihuoneessa aina Raamatun. Ajattelin, että jos jatkan vielä reissaamista, löydän hotellien yöpöytien laatikoista loput kaksi osaa. En löytänyt. Minun piti hankkia Sormus-trilogia kaksi vuotta myöhemmin suomeksi.

Kuvan ylemmällä hyllyllä näkyvän, vihreäselkämyksisen John Sutcliffen Unknown Pilgrimin ostin tekijältä itseltään Tangerissa Marokossa parin gintonicin jälkeen syksyllä 1991. Sutcliffe oli Intian armeijassa palvellut britti, joka oli päätynyt Tangeriin 1950-luvulla hotellinpitäjäksi. Hän varoitti, etten alkaisi lukea hänen romaaniaan illalla: se oli nimittäin niin kiinnostava, ettei lukija malttaisi laskea sitä käsistään ja menettäisi yöunensa.

Kömpelösti kirjoitettu Unknown Pilgrim ei valitettavasti saanut minua menettämään yöuniani. Sen sijaan yöuneni veivät Sutcliffen hurjat tosielämän tarinat. Hänen pienessä, rapistuvassa hotellissaan oli majoittunut 1950-luvulla käytännössä koko beatnik-sukupolvi: Jack Kerouacista Allen Ginsbergiin. William Burroughs oli kirjoittanut suurimman osan Alastomasta lounaasta huoneessa numero 9. Niistä stooreista Sutcliffe olisi saanut kirjoitettua hienon bestsellerin, jos olisi halunnut.

Jokaisella kannellisella kirjallani on tarina, aivan eri tarina mikä on kansien sisällä. Tarina tilanteesta, jossa olen saanut tai hankkinut kirjan.

Sähkökirjani sisältävät toistaiseksi vain yhden ainoan tarinan, kirjailijan kirjoittaman.

Ehkä tämä muuttuu. Kirsi sanoo jo, että hän muistaa jokaisen lukemansa sähkökirjan lukupaikan ja oikean elämän seikkailut lukuhetken ympärillä. Elävästi, värikkäästi, ikuisesti.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Huuhkajat ja syyskuu


Vaikka kuinka olemme postnokia-Suomessa kaupunkilaistuneet ja someistuneet, niin luonnon kaikenläpäisevä voima suomalaisessa arkipäivässä on hämmentävää. Kaksi esimerkkiä.

Ensimmäinen esimerkki tulee palloilusta:

Suomen jalkapallomaajoukkueen lempinimi on Huuhkajat. Nimi löi läpi, kun Olympiastadionilla asusteleva Bubo bubo (lempinimeltään Bubi) keskeytti kentällelennollaan Suomen ja Belgian välisen EM-karsintaottelun kuudeksi minuutiksi kesäkuussa 2007. Suomi teki keskeytyksen jälkeen kaksi maalia ja voitti. Jälkeenpäin tuntuu, että maajoukkue oli vain odottanut jotakin kummallista luonnonilmiötä ristimänimekseen.

Naisten maajoukkueen lempinimi on Helmipöllöt. Suomen korisjoukkuetta kutsutaan paraikaa käynnissä olevissa EM-kisoissa Susijengiksi.

Vilkaisu muiden maiden nimeämiskulttuuriin. 

Ruotsin jalkapallomaajoukkueen lempinimi on Blågult, Sinikeltaiset.
Italian fudismaajoukkueen lempinimi on Gli Azzurri, Siniset.
Hollannin fudismaajoukkueen lempinimi on Oranje, Oranssit.
Ranskan joukkueen lempinimi on Les Bleus, Siniset.
Espanjan maajoukkueen lempinimi on La Roja, Punaiset.
Romanian joukkueen lempinimi on Tricolorii, Kolmiväriset.
Argentiinan maajoukkueen lempinimi on La Albiceleste, Valkosiniset.
Uruguayn lempinimi on La Celeste, Taivaansiniset.

Eiköhän tämä riitä. Useiden fudismaiden joukkueiden lempinimet on otettu suoraan pelipaitojen väreistä.

*******

Toinen esimerkki tulee kuukausista:

Euroopan useimmissa kielissä kuukausien nimet juontuvat suoraan latinan kielestä ja Rooman valtakunnan ajoista. Roomalaisten kuukaudet olivat Ianuarius, Februarius, Martius, Aprilis, Maius, Iunius, Iulius, Augustus, September, October, November, December. Käykäämme lyhyesti läpi mitä nämä kuukausien nimet tarkoittavat, vaikkapa nykyajan valtakielen, englannin versioina.

January = Janus-jumalan (alkujen ja muutosten jumala) mukaan
February = Februalian, rituaalisen puhdistautumisen juhlan mukaan

Edelliset kaksi kuukautta lisättiin kalenteriin vasta myöhemmin. Alkuperäinen roomalainen kalenteri oli vain 10-kuukautinen ja alkoi maaliskuusta.

March - Marsin, sodanjumalan mukaan
April - verbistä aperire, avautua, nuppujen avautumisen aika
May - Maian, kasvun jumalattaren mukaan
June - Juno-jumalattaren mukaan (valtion suojelija, Zeuksen puoliso)
July - Julius Caesarin mukaan
August - keisari Augustuksen mukaan
September - Seitsemäs, 10-kuukautisen kalenterin seitsemännen kuun sijaluku
October - Kahdeksas
November - Yhdeksäs
December - Kymmenes

Kahdestatoista kuukaudesta neljä on järjestyslukuja, neljä antiikin jumalien nimiä, kaksi keisarien nimiä, yksi uskonnollisen juhlan nimi. Yksi, April, kuvaa luonnon senhetkistä tilaa.

Suomalaisten kuukausien nimet tulevat seuraavista asioista:

tammikuu - tammi on akseli, keskipuu, tammikuu on talven keskus
helmikuu - aurinko voimistuu, päivisin sulanut vesi jäätyy öisin puunoksiin helmiksi
maaliskuu - epävarma alkuperä, yhden teorian mukaan tulee maasta, siitä, että maa alkaa paljastua pälviksi lumen alta
huhtikuu - sanasta huhta, kaski, huhtikuussa kaadettiin kesäkasken puut kuivumaan
toukokuu - touko tarkoittaa kevättä, myös kevätviljaa
kesäkuu - ei tarvitse selityksiä
heinäkuu - heinänkorjuun aika
elokuu - elo tarkoittaa tuleentunutta, korjattavaksi kypsää viljaa
syyskuu - juuri nyt, tämä vuodenaika
lokakuu - monesti paljon lätäköitä ja lokaa, loskaa
marraskuu - marras tarkoittaa kuollutta, marraskuussa luonto on kuollut
joulukuu - juhlan mukaan

Kahdestatoista suomalaisesta kuukaudesta yksitoista tulee luonnosta, yksi uskonnollisesta juhlasta.

*******

Elämme Suomessa keskellä uusinta teknologiaa, mutta nimikulttuurimme on paljon syvemmällä luonnossa kuin useimpien muiden Euroopan maiden.  Pohjoismaistakin olemme aivan uniikki tässä suhteessa. On se, hiisi vie, hienoa! (Hiisi = pakanuuden ajan uhrilehto, pyhä metsikkö.)

perjantai 30. elokuuta 2013

Tämä tapahtui kaverini serkulle


Facebookin ja Twitterin myötä urbaanilegendat sinkoilevat entistä näppärämmin ja uskottavammin absoluuttisina tosikertomuksina ympäri nettiä, Enkeli-Elisan siipien suojeluksessa. Viikonlopun kunniaksi 10 urbaanilegendaa, jotka ovat kaikki käyneet hyvän kaverini serkulle. Hänelle aina sattuu ja tapahtuu.

1. Kaverin serkku oli perheineen mummo mukana ajamassa Ruotsissa. Mummo löytyi aamulla sydänkohtaukseen kuolleena sängystä. Serkun mies ajatteli, että ruumiista tulee rajalla hankaluuksia, paras olisi saada kuskattua se vaivihkaa kotimaahan ja haudata siellä. Mies osti maton ja mummo rullattiin sisään. Matto pantiin kattotelineelle kanootin viereen. Perhe pysähtyi huoltoasemalla kahvilla, kun he tulivat ulos, auto oli  kanootteineen ja mattoineen varastettu. Sinne meni mummo.

2. Kaverin serkun luokkakaveri oli alkanut käyttää huumeita ja kerran pöllyssä hän oli kuorinut itsensä, koska oli luullut olevansa appelsiini.

3. Kaverin serkun toinen luokkakaveri oli matkustellut Saksassa. Se päätyi jonkun komean kundin kämpille Kreuzbergissa, sekstaili sen kanssa, heräsi aamuyöllä vähän morkkiksessa ja häipyi. Suomessa luokkakaverille tuli alapäähän ikävää ihottumaa. Näytteissä paljastui, että luokkakaveri oli ollut sukupuolisessa kanssakäymisessä mätänevän ruumiin kanssa. Berliinin poliisi onnistui selvittämään, että kreuzbergilaisen kundin kylpyammeessa oli mätänevä naisen ruumis, jonka kanssa kundi oli ollut puuhissa ennen luokkakaveria. Luokkakaveri olisi päätynyt samaan ammeeseen ilman yöllistä heräämistään ja livistämistään.

4. Kaverin serkun mummolla oli tusinan verran kissoja, joita se hellitteli. Kerran mummo kompastui ollessaan viemässä kissoille ruokaa ja meni tajuttomaksi. Kissat maukuivat aikansa ja söivät sitten mummon.

5. Kaverin serkku oli Prismassa, Citymarketissa ja Ikeassa. Joka kerta sen lapsi hävisi yllättäen. Heti käynnistettiin etsinnät. Lapsi löytyi kaljuksi ajeltuna ja eri vaatteisiin puettuna viereiseltä parkkipaikalta hylätystä autosta, josta oli ajajan puoleinen etuovi auki.

6. Kaverin serkku on ortodoksi. Se oli ollut kirkossa kerran kastetilaisuudessa. Kun pappi oli nostanut ristittävän pojan liian ylös, niin sen pää oli osunut yläpuolisen kandelaaberin piikkiin ja kastettava poika oli kuollut.

7. Kaverin serkun mies oli innokas sukeltaja. Kerran se oli sukeltamassa Kreikassa, kun saarella syttyi paha pensaspalo. Sammutuslentokoneet yrittivät sammuttaa kannettavilla vesisäiliöillään paloa, ne kävivät aina kauhomassa säiliöihinsä lisää vettä merestä. Kaverin serkku huolestui, kun sen mies ei palannut sukeltamasta. Seuraavana päivänä mies löytyi kaksi kilometriä sisämaasta oliivipuun latvasta.

8. Kaverin serkku suri kuollutta sukeltajamiestään aikansa ja rakastui sitten palomieheen nimeltä Kari ja halusi uusiin naimisiin. Vihkiäisissä pappi kysyi seurakunnalta onko jollakin jotain avioliittoa vastaan. Kaaso sanoi, että on. Kaaso oli edellisenä yönä naiskennellut Karin kanssa. Ei tullut häitä.

9. Kaverin serkku oli kerran tyhjentämässä tiskikonetta. Ovikello oli yllättäen soinut. Se oli mennyt avaamaan. Ulkona oli Jehovan todistajia antamassa Vartiotornia. Serkku ei ollut huolinut, vaan sanonut ettei hän tarvi pelastusta. Kun serkku palasi keittiöön, yksi sen lapsista oli kompastunut avonaiseen tiskikoneen luukkuun ja kahvelilootassa törröttävä veitsi oli iskenyt läpi lapsen sydämen.

10. Kaverin serkku on töissä sairaalassa. Se kertoi, että suomalaisista metsistä löydetään joka vuosi eksyneitä ja nälkäännääntyneitä japanilaisia, jotka ovat olleet siellä etsimässä villejä Muumeja. Asiasta vaietaan, ettei Suomen maine matkailumaana kärsi.

lauantai 24. elokuuta 2013

Bikinien räjähtävä historia


Aurinkoisena elokuun lopun päivänä, kun rantakausi vetelee Suomessa viimeisiään, haluan pidentää sitä sukeltamalla bikinien tarinaan.

200-300 -luvulla bikineitä ei kutsuttu Rooman valtakunnassa vielä niiden nykyisellä nimellä, mutta selkeitä todisteita niiden käytöstä on, kuten oheisesta sisilialaisesta Piazza Armerinan mosaiikista käy ilmi.

Samanlaisia bikineitä käytetään jo minolaisessa seinämaalauksessa 1600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Eli bikinit on keksitty jo yli kolme ja puolituhatta vuotta sitten. Niiden nykyinen nimi on syntynyt tosin vasta paljon myöhemmin. Kerron siitä edempänä. 

Bikinit joutuivat paitsioon Rooman valtakunnan tuhon jälkeen. Kun kristinusko levisi, se onnistui levittämään sivutuotteenaan varsin karsaan suhtautumisen puhtaudesta huolehtimiseen ja peseytymiseen. Hengellinen puhtaus sai tosiuskovalle riittää. Veden pelko kasvoi melkein yhtä voimakkaaksi kuin helvetin pelko.

Vasta 1700-luvulla kylpeminen terveydellisistä syistä alkoi uudestaan kiinnostaa laajemminkin ihmisiä.

Vielä satakunta vuotta sitten, 1800-1900 -lukujen taitteessa, rannalla pyrittiin välttämään aurinkoa kaikin keinoin, siellä vietettiin aikaa vain terveelliseksi koetun meri-ilman vuoksi. Rohkeimmat kävivät uimassa: naisilla pulikointiasuun kuului pullistelevat polvihousut ja lepattava tunika, kengät ja laajalierinen uimahattu.  

Miehet käyttivät uidessaan isoa yksiosaista uima-asua, mutta heti noustuaan biitsille he vaihtoivat tummaan liivipukuun ja lakeerattuihin kenkiin. Impressionistien rantatauluissa näkee tämän aurinkoa karttavan rantamuodin takia runsaasti hassunkurisia uimavaatteita ja tummapukuisia, solmukekaulaisia, silinteripäisiä miehiä, jotka näyttävät eksyneen rannalle vahingossa yrittäessään suunnistaa oopperaan tai ravintolaillalliselle. He eivät ole eksyneet, he rentoutuvat rannalla.

Aurinkokylvyt ja ruskettunut iho palasivat muotiin vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Naisten ranta-asut virtaviivaistuivat pikkuhiljaa ja alkoivat muistuttaa miesten yksiosaisia uima-asuja.

Vasta toinen maailmansota halkaisi naisten uima-asun taas kahtia.

Bikini-atolli oli yksi niistä Etelämeren saarista, joilla Yhdysvallat testasi atomipommeja 1940-50 -luvuilla, Bikinin ensivuoro oli heinäkuussa 1946. Kaksi ranskalaista muotitaiteilijaa innostui kesälomakauden avaavan atomiräjähdyksen seksikkyydestä. Toinen nimesi suunnittelemansa kaksiosaisen uima-asun Atomiksi.

Toinen nimesi oman samannäköisen atomiasunsa Bikiniksi.

Bikinit hyväksyttiin monilla rannoilla vasta 1950-luvulla.

Miljoonat naiset kantavat yhä joka kesä yllään kylmän sodan ja ydinpelotteen historiaa. Heidän rantasäteilynsä onneksi korvaa radioaktiivisen säteilyn.

Bikini-atollin kävi huonommin kuin ranta-asun, joka nappasi siltä nimensä. Yhdysvallat räjäytti atollilla vuosina 1946-58 kaksikymmentäkolme ydinlatausta "ihmiskunnan hyväksi ja rauhan edistämiseksi", kuten he tiedoitteissaan ilmoittivat. Atolli on vieläkin asumiskelvoton, vaikka presidentti Lyndon B. Johnson lupasi jo 1968, että karkotetut asukkaat voisivat pakata matkalaukkunsa ja palata koteihinsa.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Tuo kumma Levantti


Pari päivää sitten luin englanninkielisestä sanomalehdestä Egypti-uutista ja törmäsin käsitteeseen, joka on vaivannut minua aikaisemminkin. Egyptin tapahtumia kerrotaan Yhdysvalloissa ja Englannissa Middle East -otsakkeen alla.

Mikä ihmeen Middle East?

Near East = Lähi-itä
Middle East = ???
Far East = Kaukoitä

Näistä kolmesta maantieteellisestä käsitteestä Lähi-itä on Suomessa yleisesti käytössä. Kaukoidästä käytetään nykyään uutisoinnissa monesti nimitystä Itä-Aasia, Kaukoitä kun tuo kuulemma helposti mieleen kyseenalaisia ajatusyhtymiä. En kyllä itse oikein ymmärrä mitä kyseenalaista "kaukana" sanassa on. Onhan kotomaatammekin jo kaukaisista ajoista kutsuttu Ultima Thuleksi, Kaukaisimmaksi Pohjolaksi, ja Ultima Thule -käsitteestä on luotu paljon merkittävää taidetta Tapio Wirkkalan röpelöisestä lasiastiastosta alkaen.

Ylläolevassa kuvassa näkyy englanninkielisen maailman Middle East: siihen kuuluvat Arabian niemimaan valtiot, Turkki, Välimeren pohjukan valtiot, Iran, Irak ja ainoana Afrikan maana Egypti.

Yllätyin, kun huomasin suomalaisen Lähi-itä -käsitteen sisältävän täysin samat valtiot! Suomalainen Lähi-itä on siis englantilainen Middle East. Jotkut englantilaisista lähteistä lainaavat suomalaiset toimittajat tässä iloisesti ja taajaan sekoilevatkin, he käyttävät esim. Irakin tapahtumista suomen kielessä tuntematonta Keski-itä -käsitettä.

Keski-itää ei siis suomen kielessä ole olemassa. Sumuisten vuorten takana sijaitsee vain haltioiden, hobittien ja örkkien asuttama mystinen Keskimaa.

Jos Middle East on Lähi-itä, niin mikä kumma on suomeksi sitten Near East?

Tässä probleema karttakuvassa esitettynä, tummanvihreällä Near East, vaaleanvihreällä Middle East eli suomalainen Lähi-itä:


Suomessa ei tummanvihreälle alueelle nykytermiä tunnu löytyvän. Twitterissä tätä äimistelin, ja esiin nousi vanha termi Levantti (kiitos Katja, so. @Vuohenputki!).

Niin, minne on kadonnut suomen kielestä hieno termi Levantti? Nimitys tulee latinan kielen verbistä levare, nousta. Levantis on tarkoittanut nousevaa aurinkoa, ja Levantti alueena Nousevan auringon maata. Kutsumanimi on syntynyt ajalla, jolloin Välimeren pohjukkaan saavuttiin useimmiten laivalla, ja maata oli pitkän merimatkan jälkeen näkyvissä auringonnousun suunnassa.

Kun puhumme Syyrian sisällissodasta, Israelin ja palestiinalaisten rauhanneuvotteluista, Petran kalliokaupungista Jordaniassa, Libanonin vaaleista tai kurdien tilanteesta Turkissa, puhumme Levantin tapahtumista.

Eikö Levantti-nimityksen voisi ottaa taas käyttöön Välimeren pohjukan tapahtumien kuvauksissa ja uutisoinnissa? Minulle nimi luo toivoa alueen monista, päättymättömistä levottomuuksista lukiessa. Levantissa, Nousevan auringon maassa on mahdollista löytää rauha.

maanantai 12. elokuuta 2013

Stereotypiat


Edellinen blogimerkintäni vuoden 1918 maantiedonkirjasta herätti paljon ajatuksia stereotypioista, yleistyksistä. Niitähän vanhat tietokirjat (muutkin kuin maantiedonkirjat) ovat täynnä, kun katsomme tekstejä nykysilmin.

Vielä lyhyt, esimerkinomainen lainaus englantilaisen kuvauksesta kyseisestä isoäitini Kansakoulun maantiedosta:

"Olet ehkä joskus nähnyt pitkäkasvuisen, vahvanenäisen, lippalakkisen herrasmiehen, joka vakavana kävelee sisävesiemme laivan kannella tai istuu jonkun kosken rannalla lohia onkimassa? Hän on englantilainen. Jo ensi silmäyksellä näkee, ettei englantilaisen kanssa sovi leikkiä laskea. Siihen hän on liian vakava ja ylpeäkin. Matkustakoon hän missä tahansa ei hän taivu puhumaan sen maan kieltä, vaan koettaa aina tulla toimeen omalla, rakkaalla englanninkielellään. Lujasti hän pitää kiinni ikivanhoista tavoista silloinkin, kun niiden noudattaminen vaatii itsensä hillitsemistä ja kieltäymistä."

Tähän on nykyihmisen helppo kuitata, että englantilaiset ovat nykyään monimuotoinen kansakunta, eikä tuollainen yleistely pidä paikkaansa. Vanha teksti on silkkaa stereotypiaa, eikä stereotyyppiä tekstejä pitäisi enää monimuotoisessa maailmassamme julki panna. Ne vain edesauttavat rasismia.

Asia ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen. Yllättävän suuri osa taiteesta perustuu yhä stereotypioihin ja niillä herkutteluihin. Kotoisessa Suomessa otetaan yhä kaikki irti maakuntastereotypioista: hämäläisyydestä, pohjalaisuudesta ja savolaisuudesta, niin maakuntahengen nostatuksessa kuin vitsinväännössä. Elokuva, kirjallisuus ja televisio täyttyvät nais- ja miessukupuolta koskevista stereotypioista, on sitten kyse komediasta tai tragediasta.

Yllä on kuva kahdesta sarjakuvaromaanista. Niiden tekijät ovat luoneet kansainvälisen menestyksensä stereotypioilla. Iranilaisen Marjane Satrapin kaksi suomennettua Persepolis -kirjaa kertovat hänen lapsuudestaan Iranissa, sieltä lähdöstä, sinne paluusta ja uudelleen lähdöstä. Kirja ottaa kaiken irti iranilaisen kulttuurin äärimmäisyyksistä, on sitten kyseessä uskonto, miesten ja naisten erot tai sotakiihkoilu. Jos joku ei-iranilainen olisi tehnyt saman kirjan, kirjaa olisi helppo pitää kärjistävänä, suorastaan rasistisena iranilaisia kohtaan. Tekijän taustan takia sitä luetaan toisin.

Kanadalainen Guy Delisle on luonut maineensa sarjakuvareportaaseillaan kaukaisista paikoista, joissa hän on viettänyt aikaa joko animaatiota t. sarjakuvaa opettaen tai myöhemmin koti-isänä (vaimo on lääkärijärjestössä). Suomennettuihin teoksiin kuuluvat Kiinasta kertova Shenzhen, Pohjois-Koreareportaasi Pjongjang, Merkintöjä Burmasta ja viimeisimpänä Merkintöjä Jerusalemista. Delislen sarjakuvaromaanien päähenkilönä on tekijä itse, joka nappisilmäisenä ihmettelee outojen kulttuurien kummallisuuksia. Kulttuurien stereotypiat korostuvat jokaisessa kirjassa, samalla kerronta on hyvin inhimillistä.

Stereotypioita käyttämällä on mahdollista kirjoittaa syvästi inhimillisiä tarinoita, kuten Satrapi ja Delisle ovat osaltaan tehneet. Itse asiassa mietin pystyykö inhimillistä tarinaa kirjoittamaan ilman, että käyttää ollenkaan hyväkseen stereotypioita. Stereotypiat ovat polkuja sekavaan arjen maisemaan, ilman niitä maailma ympärillä näyttää rajattomalta vesakolta, jonne tarinankertoja ainakin itse helposti eksyy. Oppiaksemme jotain elämästä meidän tarvitsee nähdä se aika ajoin edessämme yksinkertaistettuna. Stereotypiat ovat eräänlaisia majakoita ihmismieleen.

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien Matti Virtanen on stereotypia suomalaisesta miehestä. Sofi Oksasen Puhdistuksen pohjana on stereotypia väkivaltaisesta miessukupuolesta ja kärsivästä, uhriutuvasta naissukupuolesta, joita Oksanen kääntää sitten ympäri. Väinö Linnan Tuntematon sotilas perkaa tosissaan stereotypiaa runebergiläisestä suomalaisesta sotilaasta ja tulee samalla tahtomattaan luoneeksi uuden, näihin päiviin kestäneen yhtä vahvan stereotypian: jermun.

Ihmisillä on selvä kaipuu stereotypioihin, ne auttavat ymmärtämään elämää. Jos joku onnistuu murtamaan vankan stereotypian, hän synnyttää samalla uuden, kuten Linnan tapauksessa kävi.

On sekä myönteisiä stereotypioita että kielteisiä stereotypioita kansoista, ihmistyypeistä, ammateista ja sukupuolista. En näe mitään syytä sulkea myönteisiä stereotypioita ihmiselämästä pois. Kielteisiä voi kukin meistä yrittää muuttaa. Mutta stereotypioiden kieltäminen niiden lajista riippumatta tekee ihmisjoukoista jonkinlaista väritöntä, hahmotonta, hytkyvää aladobia, jossa ei ole juuri tarttumapintaa. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, yleistävien stereotypioiden avulla näytämme monesti vasta ymmärtävän ihmisten erilaisuuden ja yksilöllisyyden.

Joka väittää, että on stereotypioista vapaa, on aika sinisilmäinen. Vaikka omat silmät vihreät olisivatkin.

perjantai 9. elokuuta 2013

Säihkyvin silmin riidellään vaikka kahdesta pennistä


Kesällä matkustin Italiassa. Hyllystä poimin jälkikäteen isoäitini Aune Vestergrenin 1918 painetun Kansakoulun maantiedon, joka on peräisin Suomen historian kohtalokkaalta vuodelta. Ilmankos onkin aika repaleinen.

Nykyiset maantiedon kirjat luettelevat eri maista uskollisesti pinta-alan, korkeimman vuoren, pisimmät joet, isoimmat järvet, elinkeinot, rahayksikön, lipun värit, suurimmat kaupungit ja tukun muita numerotietoja ja nimilistoja.

Vuoden 1918 Kansakoulun maantieto lähestyy vieraita maita eri kantilta, eläytyvästi. Siteeraan kirjasta Napolin esittelyä:

"Kun Napolissa astuu junasta, voisi luulla tulleensa villien joukkoon, sillä huutajat ja jos jonkinlaiset ansionhakijat karkaavat suurissa joukoissa hurjan tulisesti meluten, kiistellen ja huutaen matkustajan ja hänen kapineittensa kimppuun. Sano heille sananenkin tai katso vain heihin päin, niin et mitenkään pääse heistä erilleen. Samallaista elämää tapaat kaikkialla kaupungissa. Paikka paikoin ei tiedä, mihin sitä siellä jalkansa laskisi, kun joka paikka on niin täpösen täynnä ihmisiä ja tavaroita."

Seuraa erilaisten ammattien (levyseppä, lumppukauppias, tappurakauppias, tiilentekijä, kastanjanpaahtaja, seppä, kaislanpunoja...) värikkäitä kuvauksia, joista Waltarikin olisi ollut ylpeä. Sitten juttu jatkuu:

"...jos jonkinlaisia työmiehiä sadoittain, ja kaikki ne tulisella kiireellä tekevät työtään, ja heidän seuraansa lyöttäytyy koko joukko naisia ja lapsia, jotka huviksensa siinä etsivät eläviä toistensa päistä. Täällä vihelletään, tuolla lauletaan, poikki kadun puhutellaan huutaen ystäviään tai säihkyvin silmin riidellään vaikka kahdesta pennistä, sillä välin kun lukemattomat laumat puolialastomia lapsia hurjasti huutaen ja rajusti, ikään kuin tuulen lennättäminä juosten leikkivät palloineen ja kiekkoineen."

Napolin esittely päättyy kokoavaan kappaleeseen:

"Tuossa mellakassa, jonka saavat aikaan rantoja vastaan rajusti kuohuva meri, kirkuvat ihmiset, mölisevät ajojuhdat ja kävijöitten jaloissa puikkelehtivat, vinkuvat porsaat, näkee joskus naisia tukkanuottasilla tai tappelemassa keskenään, mutta juopuneita ei milloinkaan, vaikka kohta lasillinen seudun maalaisviiniä kelpaa miltei jokaiselle."

Ensimmäisen kerran kuvauksen luettuani ihailin tarinan kerronnallista lentoa. Tarina imaisee lukijansa sisään kuin hyvä romaani, aivan toisin kuin pitkät nykymaantiedon luettelot ja rahayksiköt. Napoli kuhisi ympärilläni kaikilla aisteilla samalla kun luin.

Toisella lukemalla mietin kirjoittajan mahdollista rasistisuutta, jonkinlainen kansakuntien erotteleva luonnehdintahan on vanhoissa maantiedon kirjoissa enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Kolmannella lukemalla minun oli kuitenkin myönnettävä, että kirjoittaja antaa aistivoimaisessa kuvauksessaan huolimatta harvinaisen myönteisen kuvauksen sadan vuoden takaisesta kaupungista. Hän kuvaa virke toisensa jälkeen hurjaa kuhinaa, jossa ihmiset tekevät satoja erilaisia töitä, Napoli ei ole suinkaan laiskottelijoiden kaupunki.

Täitä oli sata vuotta sitten ongelmaksi asti niin herroilla kuin narreilla, niin Suomessa kuin Englannissa, niiden nyppimisessä ei ole mitään outoa.

Erityisesti minuun tekee vaikutuksen kohta, jossa kertoja puhuu napolilaisista lapsista, jotka "tuulen lennättäminä juosten leikkivät palloineen". Italian jalkapallomahti ei ole syntynyt tyhjästä, meillä on lapsuudesta lähtevästä armottomasta treenaamisesta todiste jo Kansakoulun maantiedossa vuodelta 1918! Lasten puolialastomuus tarkoittanee sortsien pitoa. Luterilaisessa Suomessamme miehet lähtivät ulkomaanmatkoille tummissa puvuissa vielä pitkälti 1970-luvulla, ja jos joku uskalsi riisua kaupungissa paitansa, se oli koko muulle seurueelle järkytys.

Hämmentävän tarkkaa on myös, miten kertoja parilla rivillä havainnoi samaan aikaan viinin laajan käytön italialaisessa arjessa ja sen, ettei tästä huolimatta Napolissa näy juopuneita. Riidat johtuvat muusta kuin liiasta alkoholinkäytöstä. Tämä pitää paikkansa yhä. Lähes miljoonan asukkaan Napolissa on kokemusteni mukaan vaikea löytää humalaista kaduilta. 55 000 asukkaan Kotkassa kohtaan niitä lyhyellä kesäisellä kävelyretkellä helposti tusinan.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Taltta ja Miranol reppuun


Pakkaan kesämatkalle ja mietin: Kannattaako? Enää ei ole Wanha Hywä Aika, silloin maailma oli turistille vielä neitseellinen. Alkuperäiskansoja ja koskematonta luontoa riitti. Jules Verne kirjoitti silloin seikkailukirjansa, jossa maailma kierrettiin 80 päivässä. Ajan matkailupioneeri Thomas Cook todisti julkisesti, paksu aikataulupuntti todisteena, että teko oli mahdoton, vähimmäiskesto maailman kiertoon on 102 vuorokautta.

Paras (ja ainoa) matkustusvaate oli tuohon aikaan miehillä tumma puku ja naisilla hame. Nämä yllä tehtiin hankalatkin patikkaretket viidakoissa ja Alpeilla, oli lämpöä sitten +40 tai -20 astetta. Saksalainen opaskirja kehotti retkeilijöitä kantamaan mukanaan ehdottomasti mukanaan pensselin ja pänikän valkoista maalia, jotta he voisivat luonnonkauniilla kielekkeellä, vesiputouksen äärellä maalata nimensä ja päivämäärän kallioon. Mieluiten niin isolla, että signeeraus erottuu alas laaksoon saakka.

Antiikin temppelit oli rakennettu marmorista, eikä valkomaali erottunut. Kreikan-reissaajia opastettiin tämän takia pitämään kassissa mukanaan taltta, jolla he voivat hakata nimensä ja sopivan värssyn kiveen. Tyyliin "Lordi Byron kävi täällä".

Rannalla miehet pukeutuivat vuoristoretkeä keveämmin, kolmiosaiseen liivipukuun, kävelykeppi ja kivääri (lajien tunnistamista varten) jätettiin hotelliin. Rannalla oleskeltiin pelkän meri-ilman ja ilmakylpyjen vuoksi, aurinkoa vältettiin kuin ruttoa. Paras rantakeli olikin vihmova, tuulinen myrskysää. Ruskea, satulanahkainen iho kuului osattomalle ojankaivajalle, ei turistille.

Uimista lääkärit suosittelivat pelkästään talvisin, lyhyinä pulahduksina ja vain vakavasti sairaille. 1900-luvun alussa tuli myyntiin ensimmäinen uimiseen tarkoitettu puku, villainen polviin asti ulottuva kerrasto. Kun suunnittelija kulki omassa uima-asussaan rannalla, hänet pidätettiin epäsiveellisestä käytöksestä ja passitettiin sellin kautta mielisairaalaan. Australian kansalaisuus katsottiin lieventäväksi asianhaaraksi, olihan perimä mantereella tunnetusti heikonpuoleista.

Rautateillä tärkeintä oli hidas matkanteko eikä päämäärä. Juniin kuului normaalien matkustus- ja ravintolavaunujen lisäksi pokeri- ja tupakkasalonkeja, parranajohuone ja erillinen kirjastovaunu. Kokonaisia romaaneja syntyi matkan kestäessä, loma-asunnon Caprilta saattoi voittaa ohimennen sökössä. Luotijunan logiikkaa ei olisi ymmärretty ollenkaan, miksi Herran nimessä pitäisi olla nopeasti perillä ja jyrsiä häthätää muoviin käärittyjä, kuivia sämpylöitä, kun viiden ruokalajin kiireettömät illalliset olivat tarjolla.

Junat koettiin muihin matkustuskeinoihin verrattuna ylivertaisen mukaviksi ja vaarattomiksi, vuonna 1904 amerikkalaisilla rautateillä loukkaantui tai kuoli vain 80 000 ihmistä. Eurooppalainen rataverkosto oli lähes yhtä turvallinen.

Valistunut matkailija haki Wanhaan Hywään Aikaan ikimuistoisia luontoelämyksiä. Aika laskea opaskirja alas ja pohtia mitä ovat omat, ikiajoiksi tulikirjaimin poltetut, kesään liittyvät luontokokemukset? Kysyn vaimolta. Hän muistaa ikuisesti hetken lapsuudesta järven rannalla, kun hän kyykki korkeiden kortteiden keskellä, piilossa koko maailmalta harottavassa taikametsässään.

Itse muistan varmaan dementoituneenakin pyöräilyn läpi paksun kuusikon, mäkisellä metsätiellä: kuinka aurinkoisissa kaistaleissa ihoa korvensi hellepäivän lämpö, ja varjoisissa notkoissa iski äkillinen viileys kuin olisin poukannut silmät kiinni jäiseen lampeen. Viiletin läpi kylmien ja kuumien vyöhykkeiden, napa-alueilta autiomaahan ja takaisin. Jos silloin olisi mukana ollut maalipänikkä ja suti, olisin maalannut isolla nimeni ja päivämäärän metsätien hiekkaan.