perjantai 30. elokuuta 2013

Tämä tapahtui kaverini serkulle


Facebookin ja Twitterin myötä urbaanilegendat sinkoilevat entistä näppärämmin ja uskottavammin absoluuttisina tosikertomuksina ympäri nettiä, Enkeli-Elisan siipien suojeluksessa. Viikonlopun kunniaksi 10 urbaanilegendaa, jotka ovat kaikki käyneet hyvän kaverini serkulle. Hänelle aina sattuu ja tapahtuu.

1. Kaverin serkku oli perheineen mummo mukana ajamassa Ruotsissa. Mummo löytyi aamulla sydänkohtaukseen kuolleena sängystä. Serkun mies ajatteli, että ruumiista tulee rajalla hankaluuksia, paras olisi saada kuskattua se vaivihkaa kotimaahan ja haudata siellä. Mies osti maton ja mummo rullattiin sisään. Matto pantiin kattotelineelle kanootin viereen. Perhe pysähtyi huoltoasemalla kahvilla, kun he tulivat ulos, auto oli  kanootteineen ja mattoineen varastettu. Sinne meni mummo.

2. Kaverin serkun luokkakaveri oli alkanut käyttää huumeita ja kerran pöllyssä hän oli kuorinut itsensä, koska oli luullut olevansa appelsiini.

3. Kaverin serkun toinen luokkakaveri oli matkustellut Saksassa. Se päätyi jonkun komean kundin kämpille Kreuzbergissa, sekstaili sen kanssa, heräsi aamuyöllä vähän morkkiksessa ja häipyi. Suomessa luokkakaverille tuli alapäähän ikävää ihottumaa. Näytteissä paljastui, että luokkakaveri oli ollut sukupuolisessa kanssakäymisessä mätänevän ruumiin kanssa. Berliinin poliisi onnistui selvittämään, että kreuzbergilaisen kundin kylpyammeessa oli mätänevä naisen ruumis, jonka kanssa kundi oli ollut puuhissa ennen luokkakaveria. Luokkakaveri olisi päätynyt samaan ammeeseen ilman yöllistä heräämistään ja livistämistään.

4. Kaverin serkun mummolla oli tusinan verran kissoja, joita se hellitteli. Kerran mummo kompastui ollessaan viemässä kissoille ruokaa ja meni tajuttomaksi. Kissat maukuivat aikansa ja söivät sitten mummon.

5. Kaverin serkku oli Prismassa, Citymarketissa ja Ikeassa. Joka kerta sen lapsi hävisi yllättäen. Heti käynnistettiin etsinnät. Lapsi löytyi kaljuksi ajeltuna ja eri vaatteisiin puettuna viereiseltä parkkipaikalta hylätystä autosta, josta oli ajajan puoleinen etuovi auki.

6. Kaverin serkku on ortodoksi. Se oli ollut kirkossa kerran kastetilaisuudessa. Kun pappi oli nostanut ristittävän pojan liian ylös, niin sen pää oli osunut yläpuolisen kandelaaberin piikkiin ja kastettava poika oli kuollut.

7. Kaverin serkun mies oli innokas sukeltaja. Kerran se oli sukeltamassa Kreikassa, kun saarella syttyi paha pensaspalo. Sammutuslentokoneet yrittivät sammuttaa kannettavilla vesisäiliöillään paloa, ne kävivät aina kauhomassa säiliöihinsä lisää vettä merestä. Kaverin serkku huolestui, kun sen mies ei palannut sukeltamasta. Seuraavana päivänä mies löytyi kaksi kilometriä sisämaasta oliivipuun latvasta.

8. Kaverin serkku suri kuollutta sukeltajamiestään aikansa ja rakastui sitten palomieheen nimeltä Kari ja halusi uusiin naimisiin. Vihkiäisissä pappi kysyi seurakunnalta onko jollakin jotain avioliittoa vastaan. Kaaso sanoi, että on. Kaaso oli edellisenä yönä naiskennellut Karin kanssa. Ei tullut häitä.

9. Kaverin serkku oli kerran tyhjentämässä tiskikonetta. Ovikello oli yllättäen soinut. Se oli mennyt avaamaan. Ulkona oli Jehovan todistajia antamassa Vartiotornia. Serkku ei ollut huolinut, vaan sanonut ettei hän tarvi pelastusta. Kun serkku palasi keittiöön, yksi sen lapsista oli kompastunut avonaiseen tiskikoneen luukkuun ja kahvelilootassa törröttävä veitsi oli iskenyt läpi lapsen sydämen.

10. Kaverin serkku on töissä sairaalassa. Se kertoi, että suomalaisista metsistä löydetään joka vuosi eksyneitä ja nälkäännääntyneitä japanilaisia, jotka ovat olleet siellä etsimässä villejä Muumeja. Asiasta vaietaan, ettei Suomen maine matkailumaana kärsi.

lauantai 24. elokuuta 2013

Bikinien räjähtävä historia


Aurinkoisena elokuun lopun päivänä, kun rantakausi vetelee Suomessa viimeisiään, haluan pidentää sitä sukeltamalla bikinien tarinaan.

200-300 -luvulla bikineitä ei kutsuttu Rooman valtakunnassa vielä niiden nykyisellä nimellä, mutta selkeitä todisteita niiden käytöstä on, kuten oheisesta sisilialaisesta Piazza Armerinan mosaiikista käy ilmi.

Samanlaisia bikineitä käytetään jo minolaisessa seinämaalauksessa 1600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Eli bikinit on keksitty jo yli kolme ja puolituhatta vuotta sitten. Niiden nykyinen nimi on syntynyt tosin vasta paljon myöhemmin. Kerron siitä edempänä. 

Bikinit joutuivat paitsioon Rooman valtakunnan tuhon jälkeen. Kun kristinusko levisi, se onnistui levittämään sivutuotteenaan varsin karsaan suhtautumisen puhtaudesta huolehtimiseen ja peseytymiseen. Hengellinen puhtaus sai tosiuskovalle riittää. Veden pelko kasvoi melkein yhtä voimakkaaksi kuin helvetin pelko.

Vasta 1700-luvulla kylpeminen terveydellisistä syistä alkoi uudestaan kiinnostaa laajemminkin ihmisiä.

Vielä satakunta vuotta sitten, 1800-1900 -lukujen taitteessa, rannalla pyrittiin välttämään aurinkoa kaikin keinoin, siellä vietettiin aikaa vain terveelliseksi koetun meri-ilman vuoksi. Rohkeimmat kävivät uimassa: naisilla pulikointiasuun kuului pullistelevat polvihousut ja lepattava tunika, kengät ja laajalierinen uimahattu.  

Miehet käyttivät uidessaan isoa yksiosaista uima-asua, mutta heti noustuaan biitsille he vaihtoivat tummaan liivipukuun ja lakeerattuihin kenkiin. Impressionistien rantatauluissa näkee tämän aurinkoa karttavan rantamuodin takia runsaasti hassunkurisia uimavaatteita ja tummapukuisia, solmukekaulaisia, silinteripäisiä miehiä, jotka näyttävät eksyneen rannalle vahingossa yrittäessään suunnistaa oopperaan tai ravintolaillalliselle. He eivät ole eksyneet, he rentoutuvat rannalla.

Aurinkokylvyt ja ruskettunut iho palasivat muotiin vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Naisten ranta-asut virtaviivaistuivat pikkuhiljaa ja alkoivat muistuttaa miesten yksiosaisia uima-asuja.

Vasta toinen maailmansota halkaisi naisten uima-asun taas kahtia.

Bikini-atolli oli yksi niistä Etelämeren saarista, joilla Yhdysvallat testasi atomipommeja 1940-50 -luvuilla, Bikinin ensivuoro oli heinäkuussa 1946. Kaksi ranskalaista muotitaiteilijaa innostui kesälomakauden avaavan atomiräjähdyksen seksikkyydestä. Toinen nimesi suunnittelemansa kaksiosaisen uima-asun Atomiksi.

Toinen nimesi oman samannäköisen atomiasunsa Bikiniksi.

Bikinit hyväksyttiin monilla rannoilla vasta 1950-luvulla.

Miljoonat naiset kantavat yhä joka kesä yllään kylmän sodan ja ydinpelotteen historiaa. Heidän rantasäteilynsä onneksi korvaa radioaktiivisen säteilyn.

Bikini-atollin kävi huonommin kuin ranta-asun, joka nappasi siltä nimensä. Yhdysvallat räjäytti atollilla vuosina 1946-58 kaksikymmentäkolme ydinlatausta "ihmiskunnan hyväksi ja rauhan edistämiseksi", kuten he tiedoitteissaan ilmoittivat. Atolli on vieläkin asumiskelvoton, vaikka presidentti Lyndon B. Johnson lupasi jo 1968, että karkotetut asukkaat voisivat pakata matkalaukkunsa ja palata koteihinsa.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Tuo kumma Levantti


Pari päivää sitten luin englanninkielisestä sanomalehdestä Egypti-uutista ja törmäsin käsitteeseen, joka on vaivannut minua aikaisemminkin. Egyptin tapahtumia kerrotaan Yhdysvalloissa ja Englannissa Middle East -otsakkeen alla.

Mikä ihmeen Middle East?

Near East = Lähi-itä
Middle East = ???
Far East = Kaukoitä

Näistä kolmesta maantieteellisestä käsitteestä Lähi-itä on Suomessa yleisesti käytössä. Kaukoidästä käytetään nykyään uutisoinnissa monesti nimitystä Itä-Aasia, Kaukoitä kun tuo kuulemma helposti mieleen kyseenalaisia ajatusyhtymiä. En kyllä itse oikein ymmärrä mitä kyseenalaista "kaukana" sanassa on. Onhan kotomaatammekin jo kaukaisista ajoista kutsuttu Ultima Thuleksi, Kaukaisimmaksi Pohjolaksi, ja Ultima Thule -käsitteestä on luotu paljon merkittävää taidetta Tapio Wirkkalan röpelöisestä lasiastiastosta alkaen.

Ylläolevassa kuvassa näkyy englanninkielisen maailman Middle East: siihen kuuluvat Arabian niemimaan valtiot, Turkki, Välimeren pohjukan valtiot, Iran, Irak ja ainoana Afrikan maana Egypti.

Yllätyin, kun huomasin suomalaisen Lähi-itä -käsitteen sisältävän täysin samat valtiot! Suomalainen Lähi-itä on siis englantilainen Middle East. Jotkut englantilaisista lähteistä lainaavat suomalaiset toimittajat tässä iloisesti ja taajaan sekoilevatkin, he käyttävät esim. Irakin tapahtumista suomen kielessä tuntematonta Keski-itä -käsitettä.

Keski-itää ei siis suomen kielessä ole olemassa. Sumuisten vuorten takana sijaitsee vain haltioiden, hobittien ja örkkien asuttama mystinen Keskimaa.

Jos Middle East on Lähi-itä, niin mikä kumma on suomeksi sitten Near East?

Tässä probleema karttakuvassa esitettynä, tummanvihreällä Near East, vaaleanvihreällä Middle East eli suomalainen Lähi-itä:


Suomessa ei tummanvihreälle alueelle nykytermiä tunnu löytyvän. Twitterissä tätä äimistelin, ja esiin nousi vanha termi Levantti (kiitos Katja, so. @Vuohenputki!).

Niin, minne on kadonnut suomen kielestä hieno termi Levantti? Nimitys tulee latinan kielen verbistä levare, nousta. Levantis on tarkoittanut nousevaa aurinkoa, ja Levantti alueena Nousevan auringon maata. Kutsumanimi on syntynyt ajalla, jolloin Välimeren pohjukkaan saavuttiin useimmiten laivalla, ja maata oli pitkän merimatkan jälkeen näkyvissä auringonnousun suunnassa.

Kun puhumme Syyrian sisällissodasta, Israelin ja palestiinalaisten rauhanneuvotteluista, Petran kalliokaupungista Jordaniassa, Libanonin vaaleista tai kurdien tilanteesta Turkissa, puhumme Levantin tapahtumista.

Eikö Levantti-nimityksen voisi ottaa taas käyttöön Välimeren pohjukan tapahtumien kuvauksissa ja uutisoinnissa? Minulle nimi luo toivoa alueen monista, päättymättömistä levottomuuksista lukiessa. Levantissa, Nousevan auringon maassa on mahdollista löytää rauha.

maanantai 12. elokuuta 2013

Stereotypiat


Edellinen blogimerkintäni vuoden 1918 maantiedonkirjasta herätti paljon ajatuksia stereotypioista, yleistyksistä. Niitähän vanhat tietokirjat (muutkin kuin maantiedonkirjat) ovat täynnä, kun katsomme tekstejä nykysilmin.

Vielä lyhyt, esimerkinomainen lainaus englantilaisen kuvauksesta kyseisestä isoäitini Kansakoulun maantiedosta:

"Olet ehkä joskus nähnyt pitkäkasvuisen, vahvanenäisen, lippalakkisen herrasmiehen, joka vakavana kävelee sisävesiemme laivan kannella tai istuu jonkun kosken rannalla lohia onkimassa? Hän on englantilainen. Jo ensi silmäyksellä näkee, ettei englantilaisen kanssa sovi leikkiä laskea. Siihen hän on liian vakava ja ylpeäkin. Matkustakoon hän missä tahansa ei hän taivu puhumaan sen maan kieltä, vaan koettaa aina tulla toimeen omalla, rakkaalla englanninkielellään. Lujasti hän pitää kiinni ikivanhoista tavoista silloinkin, kun niiden noudattaminen vaatii itsensä hillitsemistä ja kieltäymistä."

Tähän on nykyihmisen helppo kuitata, että englantilaiset ovat nykyään monimuotoinen kansakunta, eikä tuollainen yleistely pidä paikkaansa. Vanha teksti on silkkaa stereotypiaa, eikä stereotyyppiä tekstejä pitäisi enää monimuotoisessa maailmassamme julki panna. Ne vain edesauttavat rasismia.

Asia ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen. Yllättävän suuri osa taiteesta perustuu yhä stereotypioihin ja niillä herkutteluihin. Kotoisessa Suomessa otetaan yhä kaikki irti maakuntastereotypioista: hämäläisyydestä, pohjalaisuudesta ja savolaisuudesta, niin maakuntahengen nostatuksessa kuin vitsinväännössä. Elokuva, kirjallisuus ja televisio täyttyvät nais- ja miessukupuolta koskevista stereotypioista, on sitten kyse komediasta tai tragediasta.

Yllä on kuva kahdesta sarjakuvaromaanista. Niiden tekijät ovat luoneet kansainvälisen menestyksensä stereotypioilla. Iranilaisen Marjane Satrapin kaksi suomennettua Persepolis -kirjaa kertovat hänen lapsuudestaan Iranissa, sieltä lähdöstä, sinne paluusta ja uudelleen lähdöstä. Kirja ottaa kaiken irti iranilaisen kulttuurin äärimmäisyyksistä, on sitten kyseessä uskonto, miesten ja naisten erot tai sotakiihkoilu. Jos joku ei-iranilainen olisi tehnyt saman kirjan, kirjaa olisi helppo pitää kärjistävänä, suorastaan rasistisena iranilaisia kohtaan. Tekijän taustan takia sitä luetaan toisin.

Kanadalainen Guy Delisle on luonut maineensa sarjakuvareportaaseillaan kaukaisista paikoista, joissa hän on viettänyt aikaa joko animaatiota t. sarjakuvaa opettaen tai myöhemmin koti-isänä (vaimo on lääkärijärjestössä). Suomennettuihin teoksiin kuuluvat Kiinasta kertova Shenzhen, Pohjois-Koreareportaasi Pjongjang, Merkintöjä Burmasta ja viimeisimpänä Merkintöjä Jerusalemista. Delislen sarjakuvaromaanien päähenkilönä on tekijä itse, joka nappisilmäisenä ihmettelee outojen kulttuurien kummallisuuksia. Kulttuurien stereotypiat korostuvat jokaisessa kirjassa, samalla kerronta on hyvin inhimillistä.

Stereotypioita käyttämällä on mahdollista kirjoittaa syvästi inhimillisiä tarinoita, kuten Satrapi ja Delisle ovat osaltaan tehneet. Itse asiassa mietin pystyykö inhimillistä tarinaa kirjoittamaan ilman, että käyttää ollenkaan hyväkseen stereotypioita. Stereotypiat ovat polkuja sekavaan arjen maisemaan, ilman niitä maailma ympärillä näyttää rajattomalta vesakolta, jonne tarinankertoja ainakin itse helposti eksyy. Oppiaksemme jotain elämästä meidän tarvitsee nähdä se aika ajoin edessämme yksinkertaistettuna. Stereotypiat ovat eräänlaisia majakoita ihmismieleen.

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien Matti Virtanen on stereotypia suomalaisesta miehestä. Sofi Oksasen Puhdistuksen pohjana on stereotypia väkivaltaisesta miessukupuolesta ja kärsivästä, uhriutuvasta naissukupuolesta, joita Oksanen kääntää sitten ympäri. Väinö Linnan Tuntematon sotilas perkaa tosissaan stereotypiaa runebergiläisestä suomalaisesta sotilaasta ja tulee samalla tahtomattaan luoneeksi uuden, näihin päiviin kestäneen yhtä vahvan stereotypian: jermun.

Ihmisillä on selvä kaipuu stereotypioihin, ne auttavat ymmärtämään elämää. Jos joku onnistuu murtamaan vankan stereotypian, hän synnyttää samalla uuden, kuten Linnan tapauksessa kävi.

On sekä myönteisiä stereotypioita että kielteisiä stereotypioita kansoista, ihmistyypeistä, ammateista ja sukupuolista. En näe mitään syytä sulkea myönteisiä stereotypioita ihmiselämästä pois. Kielteisiä voi kukin meistä yrittää muuttaa. Mutta stereotypioiden kieltäminen niiden lajista riippumatta tekee ihmisjoukoista jonkinlaista väritöntä, hahmotonta, hytkyvää aladobia, jossa ei ole juuri tarttumapintaa. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, yleistävien stereotypioiden avulla näytämme monesti vasta ymmärtävän ihmisten erilaisuuden ja yksilöllisyyden.

Joka väittää, että on stereotypioista vapaa, on aika sinisilmäinen. Vaikka omat silmät vihreät olisivatkin.

perjantai 9. elokuuta 2013

Säihkyvin silmin riidellään vaikka kahdesta pennistä


Kesällä matkustin Italiassa. Hyllystä poimin jälkikäteen isoäitini Aune Vestergrenin 1918 painetun Kansakoulun maantiedon, joka on peräisin Suomen historian kohtalokkaalta vuodelta. Ilmankos onkin aika repaleinen.

Nykyiset maantiedon kirjat luettelevat eri maista uskollisesti pinta-alan, korkeimman vuoren, pisimmät joet, isoimmat järvet, elinkeinot, rahayksikön, lipun värit, suurimmat kaupungit ja tukun muita numerotietoja ja nimilistoja.

Vuoden 1918 Kansakoulun maantieto lähestyy vieraita maita eri kantilta, eläytyvästi. Siteeraan kirjasta Napolin esittelyä:

"Kun Napolissa astuu junasta, voisi luulla tulleensa villien joukkoon, sillä huutajat ja jos jonkinlaiset ansionhakijat karkaavat suurissa joukoissa hurjan tulisesti meluten, kiistellen ja huutaen matkustajan ja hänen kapineittensa kimppuun. Sano heille sananenkin tai katso vain heihin päin, niin et mitenkään pääse heistä erilleen. Samallaista elämää tapaat kaikkialla kaupungissa. Paikka paikoin ei tiedä, mihin sitä siellä jalkansa laskisi, kun joka paikka on niin täpösen täynnä ihmisiä ja tavaroita."

Seuraa erilaisten ammattien (levyseppä, lumppukauppias, tappurakauppias, tiilentekijä, kastanjanpaahtaja, seppä, kaislanpunoja...) värikkäitä kuvauksia, joista Waltarikin olisi ollut ylpeä. Sitten juttu jatkuu:

"...jos jonkinlaisia työmiehiä sadoittain, ja kaikki ne tulisella kiireellä tekevät työtään, ja heidän seuraansa lyöttäytyy koko joukko naisia ja lapsia, jotka huviksensa siinä etsivät eläviä toistensa päistä. Täällä vihelletään, tuolla lauletaan, poikki kadun puhutellaan huutaen ystäviään tai säihkyvin silmin riidellään vaikka kahdesta pennistä, sillä välin kun lukemattomat laumat puolialastomia lapsia hurjasti huutaen ja rajusti, ikään kuin tuulen lennättäminä juosten leikkivät palloineen ja kiekkoineen."

Napolin esittely päättyy kokoavaan kappaleeseen:

"Tuossa mellakassa, jonka saavat aikaan rantoja vastaan rajusti kuohuva meri, kirkuvat ihmiset, mölisevät ajojuhdat ja kävijöitten jaloissa puikkelehtivat, vinkuvat porsaat, näkee joskus naisia tukkanuottasilla tai tappelemassa keskenään, mutta juopuneita ei milloinkaan, vaikka kohta lasillinen seudun maalaisviiniä kelpaa miltei jokaiselle."

Ensimmäisen kerran kuvauksen luettuani ihailin tarinan kerronnallista lentoa. Tarina imaisee lukijansa sisään kuin hyvä romaani, aivan toisin kuin pitkät nykymaantiedon luettelot ja rahayksiköt. Napoli kuhisi ympärilläni kaikilla aisteilla samalla kun luin.

Toisella lukemalla mietin kirjoittajan mahdollista rasistisuutta, jonkinlainen kansakuntien erotteleva luonnehdintahan on vanhoissa maantiedon kirjoissa enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Kolmannella lukemalla minun oli kuitenkin myönnettävä, että kirjoittaja antaa aistivoimaisessa kuvauksessaan huolimatta harvinaisen myönteisen kuvauksen sadan vuoden takaisesta kaupungista. Hän kuvaa virke toisensa jälkeen hurjaa kuhinaa, jossa ihmiset tekevät satoja erilaisia töitä, Napoli ei ole suinkaan laiskottelijoiden kaupunki.

Täitä oli sata vuotta sitten ongelmaksi asti niin herroilla kuin narreilla, niin Suomessa kuin Englannissa, niiden nyppimisessä ei ole mitään outoa.

Erityisesti minuun tekee vaikutuksen kohta, jossa kertoja puhuu napolilaisista lapsista, jotka "tuulen lennättäminä juosten leikkivät palloineen". Italian jalkapallomahti ei ole syntynyt tyhjästä, meillä on lapsuudesta lähtevästä armottomasta treenaamisesta todiste jo Kansakoulun maantiedossa vuodelta 1918! Lasten puolialastomuus tarkoittanee sortsien pitoa. Luterilaisessa Suomessamme miehet lähtivät ulkomaanmatkoille tummissa puvuissa vielä pitkälti 1970-luvulla, ja jos joku uskalsi riisua kaupungissa paitansa, se oli koko muulle seurueelle järkytys.

Hämmentävän tarkkaa on myös, miten kertoja parilla rivillä havainnoi samaan aikaan viinin laajan käytön italialaisessa arjessa ja sen, ettei tästä huolimatta Napolissa näy juopuneita. Riidat johtuvat muusta kuin liiasta alkoholinkäytöstä. Tämä pitää paikkansa yhä. Lähes miljoonan asukkaan Napolissa on kokemusteni mukaan vaikea löytää humalaista kaduilta. 55 000 asukkaan Kotkassa kohtaan niitä lyhyellä kesäisellä kävelyretkellä helposti tusinan.