sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Rakkautta veto-oikeudella



Eri puolilla maailmaa on rakkauslukkosiltoja. Tiedätte varmaan stoorin. Rakastuneet kirjoittavat nimensä tai nimikirjaimensa munalukkoon ja lukitsevat sen sillankaiteeseen. Avaimen he heittävät välittömästi jokeen. Näin heidän rakkaudestaan tulee ikuista.

Yksi kuuluisimmista rakkauslukkosilloista oli Firenzen Ponte Vecchio. Siis oli. Muutama vuosi sitten kaupunginvaltuuston päätöksellä kaikki rakkauslukot (n. 5500) sahattiin irti Ponte Vecchiosta ja tuhottiin. Virallinen perustelu oli se, että wanhaa siltaa piti suojella naarmuilta. Firenzeen matkaavien kyyhkyläisten on sen jälkeen pitänyt kiinnittää rakkauslukkonsa Ponte Vecchion lähelle joenvierustien huomattavasti tylsempään kaiteeseen.

Onneksi Pariisissa ei säästellä siltoja naarmuilta. Seinen yli menevä Pont des Arts on tämänpäiväisen bongaukseni mukaan jo niin tuhansittain täynnä munalukkoja, että rakastavaiset ovat joutuneet siirtymään tilanpuutteen vuoksi muutaman sillan lännemmäs, Pont Solferinolle. Tuhansia uusia, ikuisia rakkauksia solmitaan, ja moni yksityisyrittäjä on löytänyt lupaavan ja tuottoisan uran munalukkokauppiaana sillanpielestä.

Tuhansittain munalukkoja, mutta entäpä kuvan sankari? (Epäilemättä mies.) Hän on sinetöinyt suhteensa numerolukolla!

Okei, onhan nuorukaisen ajatuskulku looginen. Hänen ei tarvitse sukeltaa avainta aamulla joenpohjasta, jos ei partnerin naama enää miellytä aamun paljastavassa valossa. Tukka liian takussa, tai sellai. Tai ehkäpä nuorimies haluaa seuraavana päivänä jo keskittyä Modern Warfaren pelaamiseen XBoxillaan. Numerolukko siinä tapauksessa vain oikealla yhdistelmällä auki, ja kiusallinen parisuhde on kerralla ohi. 

Ikuisten rakkauksien keskeltä löytyy Pariisista yksi muita romanttisempi nuorimies, joka rakastaa 110-prosenttisen ikuisesti. Veto-oikeudella.

2 kommenttia:

  1. Tuota lukko/rakkaus teemaa voisi lähestyä myös toisen metaforan kautta.

    Tyttöjen aitanovet olivat aina lukossa, taikka niissä oli haka. Iskelmärunoilija niin somasti asian muistaakseni sanookin:" Kop, kop , kop , ava hakas..."

    Voisi ajatella, että kun on sisälle päästy ja asiat puhuttu selviksi, enää ei tarvitse koputella ja ulko-oveen annetaan se keittiön seinällä roikkunut kaksoisavain.

    Ollaan rakastuneita, eikä lukkoja enää tarvita.

    Toisaalta, muista myös toisenmoista " lukkorakkautta" kohdanneeni.

    Valtion poikaleiriltä vihdoin kotiutuessani kävi niin, että moni poika huomasi sotilaskaappinsa lukon käyneen tarpeettomaksi. Meidän patterimme laittoi lukkonsa patterin päällikön keltaisen JOPO - polkupyörän pinnoihin ikuisen rakkautemme merkiksi.

    Ylipalvelusmies- tykkimies Nordlund kertoi sahanneensa niitä irti koko jäljellä olevan palveluksensa ajan.

    VastaaPoista
  2. Tuo lukot pyöränpinnoihin -juttu on mainio.

    Itse elin lapsuutta 1970-luvulla, jolloin äidit alkoivat mennä töihin kotiäitiyden sijasta. Monen lapsen kaulaan sidottiin kotiavain nauhaan, tämä huomattiin varmimmaksi tavaksi olla hukkaamatta avainta, kun se oli pari kertaa pudonnut taskuista ja jouduttu teettämään uusi.

    Ikäluokastamme, tai sen osasta, alettiin käyttää nimitystä "avainkaulalapset". Termin sävy oli osin säälivä, osin vähän tuomitseva, osin 70-lukulaisen tiedostava: tällaiseksi maailma on mennyt. Näitä lapsiparkoja ei ole kukaan kotona odottamassa, kun he koulusta saapuvat.

    Harva lapsi sen kai koki ahdistavaksi, oli vain mukavaa kun avain ei enää kadonnut ja isän naama muuttunut tummanpunaiseksi, kun piti lähteä viidettä kertaa lukkosepälle.

    Samaisella 70-luvulla ei vielä tunnettu pyöräkypäröitä, eikä takapenkkien turvavöitä autoissa. Avainkaulalapsista sen sijaan oltiin huolissaan.

    VastaaPoista