keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Kasvot lattiassa


Yöllä heräsin ukkosmyrskyyn. Vaikka pidin silmät kiinni, näin salamat luomien läpi.

Olimme saapuneet Cadiziin samana iltana raskaiden pilvien alla. Cadizin loiston päivinä 1900-luvun alussa valtavat matkustajalaivat olivat lähteneet satamasta poikki Atlantin kohti Amerikkaa. Nyt niemenkärjen vanhassa keskustassa oli jäljellä vain varjoisia mukulakivikujia ja kellastuneita barokkikirkkoja, joiden rappaukset varisivat suolaisessa tuulessa sateenropinana maahan.

Nyt oli keskiyö ja minua pissatti. Vessa sijaitsi käytävässä. Kohottauduin sängylle istumaan, laskin jalan lattialankulle. Lankku nytkähti varpaiden alla, ja nainen alkoi valittaa. Se oli haudattu lattian alle ja yritti kaivaa itsensä ulos verisin sormenpäin. Kiskaisin jalan takaisin sängylle ja valitus lakkasi saman tien.

Lapsena olin lukenut uutisen espanjalaisesta Belmezin kylästä. Yhtenä päivänä Maria Gomez Pereira oli tekemässä keittiössä ruokaa ja huomasi, että hänen lapsensa puhui tahralle lattiassa. Kun Maria astui lähemmäs, hän pudotti kulhon ja kirkaisi. Tahra lattiassa oli ihmiskasvot.

Kasvojen ilme oli täynnä surua, ja ilme eli päivästä toiseen. Maria oli vasta muuttanut taloon. Hän hinkkasi kasvoja juuriharjalla ja lipeällä, ne eivät kadonneet. Kun Marian mies tuhosi lattian hakulla ja valoi uuden sementin kasvojen kohdalle, uusia kasvoja alkoi ilmestyä eri puolille uutta sementtilattiaa.

Lopulta asukkaat avasivat koko lattian ja löysivät yhdeksän päätöntä luurankoa talon alta. Keittiö oli rakennettu vanhan hautausmaan päälle. Luurangot haudattiin kirkkomaahan, tämä ei valitettavasti auttanut. Kokonaisia ihmishahmoja alkoi ilmestyä keittiön lattiaan - naisia ja lapsia.

Olin lapsena nähnyt valokuvia Belmezin kasvoista. Ne olivat ihan helvetin pelottavia. Näin niistä lapsena painajaisia enkä uskaltanut mennä pitkään aikaan öisin keittiöön yksin.


Nyt keskiyöllä Cadizissa Belmez palasi mieleeni ja olin varma, että hostelin lattian alla oli toinen hautausmaa. Laskin jalkapohjan uudestaan lattialankulle, naisen valitus alkoi heti. Nainen yritti sanoa minulle jotakin, mutta en ymmärtänyt sanoja. Valittava ääni ei ollut tuuli, ei ukkonen, vaan kuolemanhätää täynnä oleva nainen, joka itki ja pyysi saada elää vielä hetken. Edes minuutin. Edes puoli minuuttia. Lankku tärisi ja pullisteli, se yritti vääntää minut päältään. Heti kun tempaisin jalkani lattialta, valitus loppui.

Pakenin keskelle sänkyä. Pysyin siellä pitkään. Minun todella piti päästä vessaan.

Laskin jalan lattialle sängyn toiselta laidalta. Naisen valitus ja itku alkoivat heti, korkeampiäänisenä kuin äsken. Ei jumalauta. Lattian alle oli haudattu enemmän kuin yksi nainen. Salamat heittivät vanhoista huonekaluista varjoja vääriin kohtiin seiniä. Oma varjoni heilui ovessa, se oli tulossa kolmimetrisenä väkisin sisään.

Hukuttauduin huovan alle. Naiset valittivat nyt jatkuvasti eivätkä antaneet minun nukkua. Rakkoni ei antanut minun nukkua.

Aamulla astuin varovasti lattialle. Oli hiljaista. Atlantin ukkonen oli ajanut niemen ylitse. Kävelin varovasti pienelle ikkunalle, vastapäätä ikkunaa oli kiviseinä. Kun katselin alas mukulakivien välisiä lammikoita, vastapäinen seinä alkoi valittaa. Hyppäsin ainakin metrin.

Ryömin takaisin ikkunalle ja työnsin pääni ikkunalaudan yli, oli olo kuin olisin työntänyt sen giljotiiniin. Huomasin, että kaksi nunnaa käveli alhaalla mukulakivikujalla. He katosivat kiviseinän sisään pikkuruisesta ovesta. Ulina ja valitus yltyivät.

Asuimme nunnaluostarin vieressä. Viime yönä nunnilla oli ollut vigilia.

Huolimatta nunnien näkemisestä pelkäsin koko aamun. En kävellyt lattian yli suoraan, vaan kiersin seiniä pitkin. Cadiz on minun Belmezini.

Jos Belmezin kasvot kiinnostavat, niistä löytyy lisätietoa mm. TÄÄLTÄ.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti