lauantai 13. huhtikuuta 2013

Puhelinketju ja muita menneitä viestintätapoja



Välillä tänä Twitterin & Facebookin & kännyköiden aikakautena on unohtaa, millaista oli käytännön yhteydenpito vielä aika pitkälle 1990-luvulle. Ensimmäinen koko kansan kännykkä Nokia 3210 tuli markkinoille vasta 1999. 

1970-80 -luvuilla, tai 1990-luvun alussa kellään normikuolevaisella ei ollut kännykkää, eikä kaikkien kavereiden kotona ollut edes lankapuhelinta. Kun pelasin nuorempana fudista tai kävin partiossa, ainoa kohtuullisen järkevä keino yrittää saavuttaa koko joukkue oli puhelinketjusysteemi. Se tarkoitti sitä, että jokaisella oli partiossa tai jalkapallojoukkueessa yksi kaveri, joka soitti sinulle, ja sinulla oli vastaavasti puhelinnumero ja kaveri, jolle sinun piti soittaa ja välittää viesti. Esim. muuttunut peliaika.

Puhelinketju oli paras mahdollinen viestintäsysteemi ennen nettiä ja kännyköitä, mutta parhaimmillaankin hyvin haavoittuva. Puhelinvastaajia ei ollut, ja puhelinketju saattoi katketa yksinkertaisesti siksi, ettei kaverisi kotona kukaan nostanut luuria 20 yrityksestä huolimatta. Tai jos vastasi, vastaaja saattoi olla kaverin isoveli, joka lupasi auliisti välittää viestin, mutta pyyhki sillä takapuoltaan heti, kun luuri laskeutui. Tai kaverin betoniraudoittajaisä saattoi herätä nokosiltaan, kirota luuriin ja iskeä sen kiinni. Siinä sitten langan toisessa päässä mietti, koska uskaltaa soittaa uudestaan, ettei 120-kiloinen betoniraudoittaja tule seuraavaksi puhelinlangan sijasta etuovesta sisään.

Jengiin kuului aina pari, joilla ei ollut puhelinta ollenkaan. Näille puhelinketjuviesti piti välittää fillarilla tai juosten, ja yleensä kuriiriksi päätyi se, joka asui lähinnä. Jos puheliton asui 5 km:n päässä muista, tämä aiheutti tietysti 10 km ylimääräistä juoksemista. Puheliton saattoi olla poissa kotoa, silloin oveen jätettiin lappu jossa viesti oli ja toivottiin parasta. Fudiksessa tämä aiheutti joskus ongelmia, jos 5 km:n päässä asuva puheliton oli joukkueen maalivahti.

Keskinäisten tapaamisten sopiminen oli huomattavan erilaista kuin nykyisin. Kavereita odotettiin jossain kivellä tai kentännurkassa pari tuntia, ja jos ei tavattu, puuhun tai maalitolpan alle jätettiin lappu, jossa koetettiin sopia milloin nähtäisiin uudestaan. Esim. huomenna "samaan" aikaan.

Kun itse liikkui kaupungilla ja päätti mennä spontaanisti tervehtimään jotain kavereista, tulivat puhelinkopit tarpeeseen. Niistä yritti varmistaa oliko kaveri kotona ennen kuin polki/käveli/juoksi neljä kilometriä johonkin suuntaan. Joskus kaverin äiti vastasi ja sanoi, että Iken pitäisi tulla kotiin aivan kohta (aivan kohta = 15 min-4 h) ja pyysi numeroa johon Ike voisi sitten soittaa. Odottaminen puhelinkopin vieressä ei sinänsä ollut ongelma, se oli, ettei suomalaisiin puhelinkoppeihin pystynyt soittamaan. Amerikkalaisten elokuvien puhelinkopit tuntuivat avaruusajan keksinnöiltä, niihin kun saattoi soittaa takaisin. Suomalaiset kivikautiset puhelinkopit toimivat vain yhteen suuntaan, ulospäin.

Kaveripiiriin muodostui joitakin paikkoja, joihin porukat poikkesivat epäsäännöllisesti tsekkaamaan oliko tuttuja paikalla. Joku kahvila, aseman nurkka,  soittokämppä, pallokenttä, siirtolohkare mäen päällä. Yleensä kun johonkin näistä meni ja odotteli tarpeeksi pitkään, joku tuli paikalle. Ikinä ei tiennyt kuka.

Kavereiden tapaaminen oli paljon ennakoimattomampaa, arvaamattomampaa ja yllätyskäänteitä sisältävämpää kuin nykyisin. Nykyään ihmiset lähettävät toisilleen tekstaria tai direct messagea, jos ovat 5 minuuttia myöhässä tapaamisesta. Vielä 1990-luvulla sellainen pedanttisuus olisi aiheuttanut epäuskoisia naurunremakoita. "Onko se hullu? On se."

Sosiaalinen media antaa meille harhakuvan vapaudesta, vaikka se kahlitsee meidät  modernit individualistit tiukasti ajalliseen ja paikalliseen hämähäkinseittiinsä. Pienimmätkin liikkeet ja suunnitelmien muutokset rekisteröityvät ja pitää rekisteröidä jatkuvasti. Kuvittelemme elävämme hyvin liberaalia, carpe diem -elämää, mutta some tekee päivänkierroistamme erittäin kiveen hakattuja ja konservatiivisia. 

Aivan erilaista on vuoden 2013 Twitter- tai Facebook-vapaus verrattuna 1980-luvun vapauteen. Silloin, kun lähti kuukaudeksi junalla Eurooppaan, vanhemmat saivat ihan rauhassa odotella kolme puoli viikkoa ensimmäistä elonmerkkiä, kahden sanan postikorttia ("Kaikki hyvin") joka oli lähetetty Madridista. Ja jos lähti kesätöihin Tukholmaan, ystävät kuulivat ensimmäisen kerran kuulumisia kolmen kuukauden kuluttua. Ja se oli ihan normaalia.

Nykyään ihmisen pitää lähettää jatkuvaa varmistus- ja paikannustekstaria, jos se pelkästään lähtee keskiviikkoiltana maitokauppaan. Ettei varmasti eksy elämän kartalta.

1 kommentti:

  1. Heh, näinhän se tosiaankin meni. Lähdin itse -80-luvulla 16-vuotiaana nuorukaisena ensimmäiselle Interraililleni mukanani naapurin 15-vuotias pojanjullikka. Kummankaan vanhemmat eivät saaneet meistä mitään elonmerkkiä ennen kuin kolmen viikon kuluttua. Pientä paniikkia oli ollut ilmassa. Muistan vielä kuinka laitoimme ekat postikortit kotiin Baselin rautatieasemalla postiluukkuun, joka myöhemmin paljastui rautatieläisten palauteboksiksi. Joku ystävällinen sielu oli korttimme vienyt oikeaan luukkuun.

    VastaaPoista