Ennemmin heittäydyn jyrkänteeltä

Ainoa tietoni oopperasta oli pitkään sama kuin Alpo Ruuthin Kämpän 14-vuotiaalla sörkkalaisella kertojapojalla Peralla. Hän tulee kaupasta kotiin ja huomaa, että kotona on riidelty: "Kamarissa lepää juro hiljaisuus. Radiossa huutaa nainen kimeällä äänellä leipää. Kuuluttaja sanoo naisen laulaneen oopperaa."

Radio on tuossa Kämpän kuvaamassa 1950-luvun perheessä kodin sydän, rakastettu kapistus, jonka välityksellä karujen kivitalojen kahlitsema maailmankuva laajenee rajusti. Radiosta kuunnellaan korvat höröllä Unkarin kansannousu, ensimmäiset askeleet avaruuden valloitukseen ja urheilua, totta kai. Kaikkeen muuhun radio-ohjelmistoon suhtaudutaan intohimoisesti paitsi oopperaan. Jopa sunnuntain jumalanpalvelukseen.

Sama täällä. Ulkoavaruuskin oli lähempänä elämääni kuin joku leivänkutsujoiku. Todennäköisempää oli, että heittäytyisin jyrkänteeltä tai voittaisin lotossa ennen kuin kuuntelisin oopperaa.

Jarmo Papinniemi soitti yllättäen ja kertoi musikaalisessa ystäväpiirissään pohditun, että Suomessa tehdään aivan liian vähän pienoisoopperoita. Kuuntelin puolella korvalla, kunnes jossain vaiheessa havahduin siihen, että Jarmo oli pyytänyt minua kirjoittamaan libreton noin tunnin mittaiseen kamarioopperaan, jota voisi esittää ympäri Suomea kesäjuhlilla ja muilla kekkereillä.

Älähdin oliko Jarmo varmasti tarkistanut puhelinnumeron ennen soittamista. Sanoin, ettei minulla ole sävelkorvaa, sydämeni musiikkia on punk ja käytännön oopperatuntemukseni rajoittuu aa) Italian arkielämän seuraamiseen ja bee) kerran Prahassa lumimyrskyssä eksymääni oopperanäytökseen. Sieltä muistan parhaiten erittäin halvan skumpan ja erittäin niukat lavasteet: lavalle raahatun kuution, kolmion ja pallon. Ihan kuin olisin ollut geometrian tunnilla.

Jarmo vakuutti minun olevan juuri oikea henkilö. Hyvän libreton kirjoittamiseen vaaditaan terävää kynää, iskevää dialogia ja raikas stoori, minun ei tarvitsisi huolehtia sävelistä. Säveltäjän (Jaakko Kuusiston) ongelma olisi kasvattaa tekstistä ulos musiikki. Minun tulisi huolehtia lähinnä siitä, että tarinani lavasteita pystyisi liikuttamaan ilman rekkaa ympäri Suomea.

Kamariooppera muuttui rahvaanomaisessa päässäni yön aikana makuukamariksi, ja lavasteeksi tuli iso parisänky, jossa toisilleen oudot mies ja nainen aamulla hyvin vähissä vaatteissa heräävät. Makukamariooppera sai ensiesityksensä alkuvuodesta 2010, ja punkkari huomasi muuttuneensa oopperafaniksi. Jo seuraavana vuonna Jarmo innosti tiimiä jatko-osaan, jossa tutkailtaisiin saman oikullisen parisuhteen tilaa kymmenisen vuotta myöhemmin.

Leirintäalueooppera oli täydessä harjoitusvaiheessa syksyllä 2012. Viimeisen kerran kuulin Jarmon äänen 20. syyskuuta torstaina. Olin ollut viikon vaeltamassa Muotkatuntureilla ja palannut yöjunalla Kotkaan. Kannoin reppua kohti kotia, kun kännykkä soi. Jarmo hihkaisi niin, että puisto raikasi: "Nyt on Järvelän perheeseen tullut joulu!" Oopperan rahoitus oli juuri saatu kuntoon, ja säveltäjälle ja libretistille olisi varaa maksaa. Sellainen oli Jarmo, sydämellisen iloinen muiden puolesta, ennakkoluuloton renessanssi-ihminen.

Jarmon ansiosta ja hänen muistokseen Leirintäalueooppera saa ensiesityksensä ensi tiistaina 19. maaliskuuta Oulun Musiikkijuhlilla. Tärkeimpänä lavasteena on tietysti teltta.

Kenkälaatikkoteoria

 

Mahtaako toista yhtä yliarvostettua arkkitehtiä olla kuin funktionalismin oppi-isä Le Corbusier. Hänen intohimonaan oli suunnitella uusiksi vanhojen kaupunkien keskustoja. Pariisista (kuvassa yllä) hän olisi lanannut sileäksi koko Marais'n kaupunginosan keskiaikaisine taloineen ja kujineen heti Notre-Damen pohjoispuolelta. Tilalle hän olisi pystyttänyt parikymmentä holtittoman korkeaa betonikerrostaloa, joiden rinnalla Merihakakin näyttää Firenzeltä. Valitettavasti Pariisin  ymmärtämätön, sivistymätön ja oppimaton rahvas vastusti suunnitelmaa niin paljon, että plaani piti vetää takaisin Le Corbusierin suureksi harmistukseksi. Moukkia mitä moukkia.

Pariisin ohella Le Corbusier lähetteli innokkaasti keskustasuunnitelmiaan suunnilleen jokaiseen Euroopan kaupunkiin, josta löytyy historiallinen vanha kaupunkikeskusta. Muun muassa Tukholmaan, jossa kaupunginisät häntä erehtyivätkin hetken kuuntelemaan. Le Corbusierin suunnitelmiin kuului poikkeuksetta vuosisataisten talojen tuhoaminen, vanhojen kujien muuttaminen viluisiksi valtateiksi ja tolkuttomien keskenään identtisten betonilaatikkojen nostattaminen keskelle kaupunkikuvaa. Tukholman Sergelin torin ympäristössä Norrmalmissa voi nykyään katsella Corbusier-vaikutteista keskustaa. Torahampaisten tornitalojen liian pitkä tutkiskelu aiheuttaa krapulan kaltaisia puistatuksia. Henkinen krapulahakuisuus vaikuttaakin Le Corbusierin kaupunkisuunnittelun keskeiseltä varjoteemalta.

Tarpeetonta ehkä mennä Tukholmaan asti. Le Corbusierin henki vaikuttaa Suomessa yhä lukuisissa kaupunkikeskustoissa, joissa kenkälaatikoita on pinottu päällekkäin ja vierekkäin.

Hämmentävää on se, että rumasta arkkitehtuurista voi joskus syntyä myös kaunista. Henri Cartier-Bressonin 1933 Madridissa ottamassa kuvassa näkyy taustalla valtava kerrostalon seinä. Ikkunoita on seinässä harvassa, ja ne on sijoiteltu täysin epämääräisesti sinne tänne. Vaikuttaa, että ikkunan on saanut sellainen vuokralainen, joka on maksanut vuokraa enemmän kuin muut tai vaihtoehtoisesti omistanut hakun. Jos samat ikkunat olisivat siisteissä riveissä, tuloksena olisi yhtä ruma rakennus kuin Le Corbusierin kaupunkivisioissa. Mutta nyt talon seinä on todistus elämän hallitsemattomuudesta ja kaaoksesta, jonka keskellä meidän pitää oppia elämään.

Kaaoksesta ja odottamattomuudesta syntyy enemmän kauneutta kuin järjestyksestä. Erilaisuudesta syntyy enemmän elinvoimaa kuin samanlaisuudesta. Sitä Le Corbusier ei ikinä tajunnut. Eikä valitettavasti moni muukaan yhdenkaltaisuuden ja yksikulttuurisuuden nimeen vannova ihminen.

Niin, haluammeko kaupunkiemme olevan toinen toistaan muistuttavia kenkälaatikoita? Haluammeko kaupunkiemme asukkaiden olevan toinen toistaan muistuttavia tyhjiä kenkälaatikoita?

En koskaan!

Hienoa löytää vanha käsinkirjoitettu vala niiltä päiviltä, kun olin seitsemäntoista. Huutomerkkeineen kaikkineen!

Kaikkinäkevä silmä on seurannut, kuinka olen onnistunut pitämään valani. (Päivitys 11.3.2013 suluissa.)

10 asiaa joita vannoin, etten koskaan tekisi:

1. En koskaan juo kahvia! (Keittiössä on khröm itse asiassa espressokone, eikä kahvinkeitin.)

2. En koskaan mene oopperaan! (Öh. Ja kaksi librettoakin tullut kirjoitettua. Mitä vanhat punkkollegat ajattelevat nyt?)

3. En koskaan mene Italiaan! (Matkustin 17-vuotiaana kuukauden Interraililla Euroopassa. Yhtenä iltana kuuden hengen hostelhuoneessa sisään astui nuorimies, joka levitti minuutissa kamansa puolen jalkapallokentän kokoiselle alueelle. Samalla hän otti käyttöönsä huoneen kaikki naulakot, hyllyt ja pöytätilan. Sen jälkeen hän pani päälle matkaradionsa ja alkoi laulaa kovaäänisesti & harjaantuneeseen punkkorvaani erityisen epävireisesti iskelmiä, ja lainaili siinä sivussa meiltä muilta shampoota, dödöä, puhtaat sukat, sandaalit, ruokaa, pyyhkeen, matkalukemiset ja rahaa. Yöllä hän salakuljetti jonkun tytön huoneeseen yläpetille, ja siinä sitten kuunneltiin muiskuttelua tuntikausia. Nuorimies oli ensimmäinen italialainen, jonka olen tavannut.Vannoin, etten koskaan mene maahan, jossa on 60 miljoonaa tuollaista lurjaketta. Nykyään matkustan Italiassa enemmän kuin missään muualla, mitä etelämpänä ja kaottisemmassa maisemassa, sen parempi.)

4. En koskaan rakastu! (Ups.)

5. En koskaan mene naimisiin! (Ups ups.)

6. En koskaan, koskaan lyö mahdollista, mutta epätodennäköistä tyttöystävääni! (Vasta sen jälkeen, kun aloimme harrastaa karatea yhdessä. Ja hän potkaisee takaisin kovemmin kuin hevonen.)

7. En koskaan juo liikaa! (Lasketaanko ne kerrat, jolloin en oikein muista?)

8. En koskaan käytä pukua tai solmiota! (Tänkin mä olen feilannut.)

9. En koskaan lue huonoa kirjaa, en koskaan katso huonoa filkkaa enkä erityisesti koskaan katso yhtään paskaa TV-ohjelmaa, eli en siis katso yhtään mitään idioottilaatikosta, muuten minut maa nielaiskoon! (Jalkojeni alla tärisee nyt, syvyys odottaa.)

10. En koskaan osta autoa! (Jes! Yksi kymmenestä oikein! Menikö testi läpi?)

425 vastaan 1

Gondolieeri on romanttisesta habituksestaan huolimatta yhä yksi maailman miesvaltaisimmista, ultramachoimmista ammateista. Venetsiassa on ollut gondolieereja jo yli tuhat vuotta, ja sukupolvesta toiseen kaikki ovat olleet miehiä.

Ensimmäinen naisgondolieeri Venetsiassa on saksalaissyntyinen Alexandra Hai kuvassa yllä. Meillä oli ilo kohdata hänet Venetsiassa. Hän on soutanut gondolia kanaaleissa viitisen vuotta.

Gondolieerien killassa on 425 jäsentä: kaikki miehiä. Työ kulkeutuu isältä pojalle, ulkopuolisia ei suvaita.

Alexandra Hai yritti kymmenen vuotta turhaan saada oikeuden soutaa gondolia Venetsiassa. Jury ei päästänyt häntä läpi soutukokeissa. Kaikki mieskokelaat saivat perehtyä kokeissa rauhassa testirataan, Alexandra Hai ei. Juryn perustelu oli se, ettei nainen kuitenkaan osaisi ohjata gondolia. Oikea ja vasenkin ovat naiselle vaikeita valita risteyksissä.

Miesgondolieerit ovat toistuvasti tärvelleet Alexandra Hain gondolin. Samoin erilainen seksuaalinen ahdistelu, uhkailu, pelottelu ja muu kyykytys pimeillä kujilla on ollut toistuvaa.

Alexandra Hai on nimennyt gondolinsa Pegasokseksi. Hän on kaivertanut gondoliinsa mottonsa: "E la luna nassara per sognar un altro di." Ja kuu nousee uneksiakseen tulevasta päivästä.

Alexandra ei ole taistellut turhaan. Venetsia sai 2010 toisen naisgondolieerinsa, kahden lapsen äidin, Giorgia Boscolon. Häntäkin 425 machomiestä vastustivat koko prosessin ajan.

Oletteko koskaan nähneet machon tappelevan yksin? Minä en. Macho ei tiedä kuinka paljon rohkeutta vaatii seistä yksin satoja kiusaajia vastaan.

Naisgondolieerit ovat minun sankareitani.

Vittu ja väkivalta

Luin läpi isoisäni Yrjön joulukuussa 1939 rintamalta lähettämiä kirjeitä. Ne ovat kauniita, korukielisiä viestejä, jotka säteilevät kauniita rohkaisun sanoja ja hellitteleviä terveisiä lapsille. Yrjö oli Taipaleenjoella etulinjassa, ja päivittäin ihmisiä räjähteli ja pilkkoutui ympäriltä ja lumi muuttui mustanpunaiseksi sohjoksi pakkasellakin. "Hellimmät syleilyt ja suukot ikuisesti uskolliselta mieheltäsi. Tulkoon osaksesi kaikki hyvä maan päällä", hän kirjoittaa lakonisimmillaan. Jokainen viesti saattoi olla viimeinen, eikä siihen haluttu jättää rumuutta muistoksi.

Näitä kirjeitä lukiessani olen iloinen siitä, että nuoriso käyttää nykyisin niin paljon, suorastaan välimerkillisesti sanaa vittu. Me ihmiset peilaamme käytöksessämme käänteisesti ulkopuolisen maailman tilaa. Pyrimme siten pitämään itsemme ja maailman välit tasapainossa.

Sama pätee myös väkivaltaan. Mitä pidempi rauhan aika, sitä enemmän väkivaltaviihde hallitsee televisiossa, elokuvissa ja peleissä. Ihmisiä on hauska ampua virtuaalisesti plasmatykeillä, kun ne eivät mene oikeasti tohjoksi ympärillä. Sitten, kun kyyhötät toista vuotta juoksuhaudassa ja keräät ystäväsi palasi lapiolla, et enää kaipaa televisiosta vapaaottelua tai elokuvissa Saw Kymppiä.

Väkivalta ja vitun huutaminen ja konsolipelit eivät rappeuta nuorisoa ja sen kieltä, rauha rappeuttaa. Olkaamme iloisia niin kauan kuin mätke tapahtuu pelkästään tietokoneen ruudussa. Maksan mieluusti rauhasta tämän hinnan ja kuuntelen lisäksi muutaman tarpeettoman vitun bussia odottaessani. Kun nuoret lopettavat pysäkillä syljeskelyn ja alkavat kukerrella orvokeista ja roosanvärisistä auringonlaskuista, alan heti pelätä, että vähintään ydinvoimala on räjähtänyt rajan toisella puolella.

Yhtä rappeuttavaa pitkä rauhan aika on aikuiselle, se kaivaa hänestä esiin vertaansa vailla olevan nipottajan, narsistin jonka elämä pyörii pelkän oman navan ympärillä. Mikään ei ole ikinä hyvin, mikään ei kelpaa. Sota-aikana posteljoonit eivät valita hiekoituksesta, naapurit melusta, vesijuoksijat eivät valita siitä että uimarit roiskuttavat vettä heidän päälleen. Tekstaripalstoja ei olisi sanomalehdissä.

Ehkä rauhan hinnaksi on hyväksyttävä jatkuva kiroilu ja valittaminen ympärillä. Se on loppujen lopuksi aika pieni hinta.

Runo filosofista

Pariisin latinalaiskortteleissa, rue Descartesilla, aivan Hemingwayn 1920-luvulla työhuoneena käyttämää vinttikomeroa vastapäätä on hieno seinämaalaus sinisestä puusta. Puun vieressä on Yves Bonnefoyn aiheeseen liittyvä runo, jonka suomennan tähän vapaasti kotkalaisella rannikkoranskallani. 

Jokainen voi ihan itse ratkaista, täyttääkö viime viikkojen kohufilosofi Himanen Bonnefoyn filosofille ajatteleman tehtävän.

Kun kuljet ohi
korkean puun,
katso sitä
ja ehkä ymmärrät.

Naarmuisenakin, nokisenakin
tuo katujen puu
on koko luonto,
koko taivas,
se on lintu joka sille laskeutuu,
tuuli joka sitä liikuttaa,
aurinko joka säteilee toivoa
huolimatta kuolemasta.

Filosofi,
sinulla on mahdollisuus
olla katusi puu,
sinun ajatuksesi ovat uskaliaammat,
silmäsi vapaammat,
kätesi intohimoisemmat
huolimatta yöstä. 

Me jumalaan uskovat himopelaajat

Iranista (Jiroftista) löydettiin äskettäin neljätuhatta vuotta vanhoja hautoja. Vainajien mukaan oli haudattu pelilautoja, jotka muistuttivat ulkoasultaan täysin roomalaisten legioonalaisten parituhatta vuotta myöhemmin uhkapelinä harrastamaa Duodecim Scriptaa. Tämä Duodecim Scripta on suora backgammonin edeltäjä.

Erikoiseksi Iranin hautalöydön tekee se, että sieltä löydetyt pelilaudat ovat tällä hetkellä maailman vanhimmat nopalla pelattavat pelit. Noppaa on heitetty ja uhkapelejä on pelattu siis yhtä kauan kuin ihminen on osannut kirjoittaa, laskea kymmeneen ja tuijotella tähtiin.

Saranat backgammonlautaan keksittiin niinkin myöhään kuin 1500-luvulla. Siihen asti pelilautaa piti kannella avoimena tavernasta toiseen, ja nappulat tuppasivat hukkumaan varsinkin illan edetessä.

Pelihimo on kuulunut olennaisena osana ihmisluonteeseen läpi ihmiskunnan historian. Pelihimo kulkee meillä geeneissä, niin vahvana että pelilaudat on pantu vainajien mukaan matkalle kuoleman rajan taakse. Pitäähän sielläkin saada heittää noppaa. 

Usko pelionneen näyttää olevan hyvin läheistä sukua jumaluskoon. Molemmat vaativat uskoa onneen, yliluonnolliseen.

Lauantain lottoarvonta on itse asiassa koko kansan yhdistävä jumalanpalvelus. Harras, yliluonnolliseen voimaan uskova hetki, jolloin monessa kodissa ristitään kädet.