tiistai 27. tammikuuta 2015

Värisokeat kuvataiteilijat

Kahdeksan prosenttia miehistä on puna-vihersokeita. Se on hyvin miehinen ominaisuus, naisista sama vaiva on vain alle puolella prosentilla. Jonkinasteisen värinäön puutteen kanssa saa elää kymmenisen prosenttia miehistä, naisilla luku on puoli prosenttia.

Minua alkoi kiinnostaa ketkä tuntemistamme kuvataiteilijoista ovat värisokeita. Ja sori, naiset, tämä muutaman esimerkkitapauksen otanta rajoittuu nyt ymmärrettävistä syistä pelkästään miehiin. Värisokeita miestaiteilijoita on ihan tilastojen valossakin
huomattavasti helpompi löytää kuin värisokeita naistaiteilijoita.


Yllä on Ferdinand Légerin kubistishenkinen Aamiainen vuodelta 1921. Léger oli puna-vihersokea, vaimo jelppaili värien valinnassa. Värisokeat taiteilijat tuntuvat monesti korostavan muotoa ja graafisuutta, eivät niinkään värivoimaisuutta. Ymmärrettäväähän tämä. Esimerkiksi Van Goghin on vaikea kuvitella olleen värisokea. Ekspressionismi ei todellakaan ole mikään värisokean maalarin suosikkisuuntaus, kubismi sen sijaan tarjoaa paljon mahdollisuuksia.



Yllä Piet Mondrianin Trafalgar Square (1939-43). Mondrian oli värisokea, ja hänen käyttämänsä värimaailma rajoittuu monessa työssä mustavalkoisen lisäksi vain keltaiseen, siniseen ja punaiseen - nekin aina samaa sävyä. Muoto on Mondrianilla huomattavasti värejä tärkeämpää. Kiinnostava ajatusleikki: Jos Mondrian ei olisi ollut värisokea, olisiko hän ikinä tehnyt näitä suorakulmaisiin muotoihin ja mustiin selkeisiin rajauksiin keskittyviä taulujaan?


Kolmas esimerkki tulee sarjakuvataiteen puolelta. Asterixin piirtäjä Albert Uderzo ei ikinä ole nähnyt menestyksekästä sarjakuvaansa sellaisena kuin useimmat meistä hänen lukijoistaan. Uderzo on värisokea. Hän yritti uransa alussa värittää itse töitään merkkaamalla paperiin ja värituubeihin kaikenlaisia avustavia symboleita, mutta luopui pian hommasta toivottomana. Asterix-sarjakuvilla on ollut oma värittäjänsä. Uderzolle aidoimmat Asterixin, Obelixin ja heidän ystäviensä seikkailut ovat mustavalkoisia, värittämättömiä. Väripinnat sotkevat vain sarjakuvan hänelle, siinä missä meille värit auttavat eläytymään gallialaisten ja roomalaisten seikkailuihin.

Hienoa kyllä, ettei värisokeus kenenkään edellisen kohdalla ole estänyt taiteen tekemistä. Vähän vanhempia esimerkkejä värisokeista kuvataitelijoista ovat muun muassa suomalainen Hugo Backmansson (1860-1953) ja englantilainen John Constable (1776-1837), joiden maisematauluja ja niiden värimaailmaa katsoo aivan eri silmällä, kun tietää näiden herrojen kärsineen värisokeudesta. Backmanssonin tauluissa vihreät puskat ovat usein harmaita, ja Constablen maisematauluja hallitsevan keltaruskeat sävyt. Hänen uskotaan olleen sini-vihersokea.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Kaunein näkemäni jätteenpolttolaitos

Jatkan vielä arkkitehti Hundertwasser -teemalla. Edellisessä blogauksessa (Rauhanvaltakunta Sataveden talo) puhuin Wienissä sijaitsevasta Hundertwasserhausista, joka on ulkonäöltään erikoisin kaupungin vuokratalo jonka olen ikinä nähnyt.

No nyt menee vielä mainiommaksi. Wienin keskustan pohjoispuolella sijaitsee Spittelaun metropysäkin ja Donaukanalin vieressä jätteenpolttolaitos, josta välitetään lämpöä lähitienoille. Jätteenpolttolaitoksessa oli tulipalo 1989, ja Hundertwasseria pyydettiin suunnittelemaan laitokselle uusi ulkoasu. Ympäristönsuojelullisia asioita urallaan painottanut Hundertwasser kieltäytyi aluksi, koska piti puljua liian saastuttavana. Neuvottelujen jälkeen päästiin yhteisymmärrykseen: jätteenpolttolaitos lupasi satsata uusimpaan suodatusteknologiaan,  ja Hundertwasser suostui urakkaan. Hän suunnitteli päästösuodattimen ympärille piipussa näkyvän kultapallon.

60 000 taloa saa lämpönsä tästä kauneimmasta näkemästäni jätteenpolttolaitoksesta. Loistava esimerkki siitä, että jätteet, energiantuotanto ja taide voidaan yhdistää onnistuneesti. Tällaisen rakennuksen näkeminen panee miettimään: olisiko mahdollista suunnitella Suomeenkin voimalaitoksia, jotka näyttäisivät kauniilta ulospäin?



Kenkälaatikonkin saa esteettiseksi käyttämällä luovuutta. Piipun kultapallolla on tarkoituksensa, se kätkee sisäänsä päästösuodattimen.



Hundertwasserin arkkitehtuurissa toistuvat mustavalkoiset ruudut. Mies piti selvästi shakista.



Pelkästään ikkunoiden ympärykset eivät ole erilaisia, myös itse ikkunoissa on käytetty erityyppisiä laseja. Mukana on myös valeikkunoita, jotka on pelkästään maalattu seinään.



Jätteenpolttolaitoksen kupeessa on firman pääkonttori. Pohjimmiltaan karmean ruma 70-lukulainen kerrostalo saa kummasti uutta ilmettä, kun se on pinnoitettu punaisilla peltisillä kaukolämpöjohdoilla, jotka symboloivat hienosti myös firman tehtävää: lämpöä putkia pitkin ihmisille. Eikä ole muuten kallis ratkaisu koristaa rumilusta. Luovuus ei maksa välttämättä rahaa - toivoisi että useammatkin teollisuuspuljut tajuaisivat tämän ja uskaltaisivat näyttää ulospäin persoonallisilta.



Tässä vielä Spittelaun jätteenpolttolaitoksen pääkonttori auringonpaisteessa.



Parkkitasoa reunustavat Hundertwasserin rakastamat pylväät, joista jokainen on erilainen keskenään.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Rauhanvaltakunta Sataveden talo

Hyvää uuden vuoden 2015 alkua kaikille! Vuodenvaihteen molemmin puolin olin Wienissä, ensimmäistä kertaa elämässäni, ja siellä kolahti moni asia. Yksi oli Hundertwasser, jonka kuvittelin ensimmäisen kerran nimen kuullessani olevan jotain koiranruokaa. Kyse on kuitenkin itävaltalaisesta arkkitehdistä, alkuperäiseltä nimeltään Friedrich Stowasser. Hän muutti nimensä myöhemmin Friedensreich Hundertwasseriksi, Rauhanvaltakunta Satavedeksi.

Itse asiassa herran koko nimi kuuluu Friedensreich Regentag Dunkelbunt Hundertwasser. Rauhanvaltakunta Sadepäivä Tummanmoniväri Satavesi. Erikoinen on nimi, mutta erikoisia ovat myös arkkitehdin luomukset. Wienissä pääsee pienellä vaivalla ihmettelemään kolmea, joista tässä blogauksessa on kuvia ja tarinaa Hundertwasserhausista.

Hundertwasserhaus on yli 50 asunnon kerrostalo Wienin Kolmannessa kaupunginosassa. Suunnitelmat siihen syntyivät 1970-luvulla ja itse rakennustyöt tapahtuivat 1980-luvulla. Muistanette millaisia kenkälaatikoita Suomessa suunniteltiin kerrostaloiksi 1970-luvulla.

Hundertwasser piti suoraa viivaa jumalattomana ja pyrki välttämään sitä arkkitehtuurissaan. Ihminen oli hänen mukaansa kadottanut yhteyden maahan ja luontoon ja luovuuteen, kun oli alkanut tehdä kaikesta tasaista ja suoraviivaista. Hundertwasserhausin edessä jalkakäytäväkin aaltoilee. Samoin sisällä käytävät ja asuntojen lattiat aaltoilevat. Huoneet eivät ole suorakulmaisia.

Katoilla ja terasseilla kasvaa kolmattasataa puuta ja pensasta. Jokaisella asukkaalla on ikkunaoikeus, eli oikeus koristella seinää omalla tavallaan niin pitkälle kuin ikkunastaan ylettyy. Hundertwasser ei ottanut suunnittelutyöstään maksua, koska hänelle oli tärkeää ettei kukaan pääsisi rakentamaan samalle tontille mitään rumilusta. Hundertwasserhaus on valittu osaksi Itävallan kulttuuriperintöä. Asunnot rakennuksessa eivät ole mitään kalliita kovan rahan asuntoja, vaan kaupungin vuokrataloja - Hundertwasserin tahdon mukaisesti. Luovuus kuuluu kaikille.


Tässä koko Hundertwasserhaus Kegelgassen ja Löwengassen kulmasta.


Ja tässä talon kylkeä Löwengassen puolelta.


Jokainen pylväs on Hundertwasserhausissa erilainen.


Hundertwasserhaus on täynnä yksityiskohtia. Tässä vesiränni.


Hundertwasser jätti  vanhan paikalla sijainneen talon alakulman pieneksi osaksi Hundertwasserhausia, vanhassa talossa pyörivät kummitukset ja sielut voisivat näin muuttaa talosta toiseen asumaan uusissa tyyssijoissa.


Hunderwasserhausin katoilla ja terasseilla kasvaa tosiaan noin 250 puuta ja pensasta. Koska en ylettynyt halaamaan kattopuuta, tuntui sopivalta halata lähtiessään yhtä pylvästä. Vanhana jalkapalloilijana valitsin pallonmuotoisen.

maanantai 11. elokuuta 2014

1863 sivua Sotaa ja rauhaa


Nykyään ihmiset kehuskelevat liikuntasuorituksillaan. Maraton ja triathlon ovat arkipäivää, oma 77-vuotias enoni juoksi juuri 334.:nnen maratoninsa, ja hän aloitti vasta päälle viisikymppisenä. 

Harvemmassa ovat sen sijaan nykypäivänä ne, jotka voivat sanoa lukeneensa Leo Tolstoin Sodan ja rauhan.

Minä voin. Aloitin Leo Tolstoin neliosaisen, 1863-sivuisen (suomennos Esa Adrian) eepoksen yksitoista päivää sitten Kotkansaaren rantakalliolla ja puskin maaliin keskimääräisellä 170 sivun päivä- ja yötahdilla muun elämisen ohessa. Joinakin vuorokausina innostuin lukemaan kolmattasataa sivua, heikoimpinakin hetkinä meni sata rikki. Joka päivä luin, joka ikisen sanan, välillä jotkut luvut kahdesti, kun yritin päästä selville Tolstoin historianfilosofisista selityksistä, jotka eivät aina ole kaikista selkeimpiä.

Olin hankkinut Sodan ja rauhan toukokuussa 1993, eli 21 vuotta kului ennen kuin tartuin urakkaan. 

Pääsin joka tapauksessa helpommalla kuin Tolstoin vaimo Sonja, jonka Leo pani kirjoittamaan opuksensa seitsemän kertaa puhtaaksi.

Hämmästyin siitä kuinka vetävää Tolstoin ihmiskuvaus oli. Luonnekuvaus oli moniulotteisempaa kuin HBO:n sarjoissa ja teksti kesti hyvin sen, että "kyynelehtiä" ja "purskahti itkuun" -verbit toistuivat kymmeniä, jos ei satoja kertoja. 

Laseja pirstottiin illalliskuvauksissa muutama tuhat.

Sotakuvaukset kävivät luihin ja ytimiin, kolmannen osan pitkä Borodinon taistelukuvaus sai Tarantinon tuntumaan väkivallan kuvauksessaan noviisilta. Ensimmäisen osan Austerlitzin taistelu oli myös hurjasti kirjoitettu, kohti kuolemaa karauttava ratsuhyökkäys korskui ja kumisi vaikuttavammin kuin Jacksonin Sormusten herra -elokuvissa.

Niin, ei ole sattumaa, että vertaan Sotaa ja rauhaa nykyajan spektaakkelielokuviin. Parhaimmatkaan erikoistehosteet, isoimmatkaan skriinit ja suurimmatkaan leffasalien kaiuttimet eivät mielestäni nouse tehoiltaan yhtä vaikuttaviksi kuin Sodan ja rauhan mielipuoliset taistelukohtaukset.

Väinö Linna on selvästi aikoinaan Tolstoinsa lukenut, ja Tuntemattomassa sotilaassa elää vahvasti Sodan ja rauhan henki. Samoin Täällä pohjantähden alla -trilogiassa. Aatelisto on vain muuttunut vuosisadan vaihtuessa jermuiksi ja torppareiksi.

Tolstoin kahtatuhatta sivua hipovan eepoksen lävistää vahva historiallisfilosofinen näkemys. Suurimmat sotajohtajat omaavat hänen mielestään armeijassa vähiten päätösvaltaa, he ajautuvat tahdottomina keulakuvina sodan virran ja kausaliteettien mukana. Tolstoi kirjoittaa: "Sotapäälliköitä nimitetään neroiksi vain siksi, että heitä ympäröi loisto ja valta ja lukemattomat ihmiset mielistelevät valtaa sisällyttämällä siihen neron ominaisuuksia, jotka eivät siihen lainkaan kuulu. Päinvastoin, parhaat tuntemani kenraalit ovat olleet tyhmiä tai hajamielisiä miehiä." 

Sanat ovat yllättävän ajankohtaisia. Katsommeko me ylöspäin nykyajan johtajia ja ministereitä siksi, että he ovat lahjakkaita, vai siksi, että heillä on valtaa? Vallanhimo on Tolstoilla monen sotapäälliköksi päässeen tärkein ominaisuus.

Sotasuunnitelmien laatijien työtä Tolstoi pitää täysin turhana, taistelut ratkeavat taistelukentällä eivätkä suunnittelupöydällä. Parhaimmat suunnitelmat romuttuvat jo taistelujen alkuvaiheessa. Suurimmat taistelut ratkaisee pienin, arvottomin sotilas - ja sattuma. Linna on selvästi lukenut näitä Tolstoin käsityksiä hyvin tarkasti Tuntematonta sotilasta kirjoittaessaan. Tolstoi kirjoittaa samaan aikaan mikrohistoriaa ja vetää taivaankannen kokoisia kaaria.

Niin, ehkä myös pääministerillemme tekisi hyvää lukea tänä levottomana maailmanaikana Sota ja rauha ja treenata vaihteeksi tosissaan myös hengenkulttuuria. Haastetta kirjassa kyllä riittää kovimmallekin sporttimiehelle. Ja avaimia siitä saa varmasti nykyajan levottoman Euroopan analysointiin, enemmän kuin 140 merkin verran.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

"Olen tuore, hehkeä ja hyvähampainen nainen..."


Perjantaina kävi kuriiri (ei Tsaarin vaan Itellan) hakemassa 12 laatikollista käsikirjoituksiani, muistiinpanojani ja kirjeenvaihtoani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon. Hausta oli alustavasti sovittu jo vuoden alussa, kun SKS:stä esitettiin pyyntö kirjallisen aineistoni taltiointiin. Kirjallisuusarkistosta löytyy siis jatkossa Jari Järvelän osio. 

Ensimmäiset arkistoon matkaavat kirjalliset novelliyritelmäni ovat 1980-luvun puolivälin tienoilta, ja siitä lähtien olen aika uskollisesti säilyttänyt eri versioita tekemistäni kirjoituksista: romaaneista, novelleista, näytelmistä, kuunnelmista, oopperalibretoista jne. Osa oli ajautunut vuosien mittaan kellarikomeron perukoille, osa asuntomme yläkaappeihin. Ongelmia tuottivat jonkin verran katkeilleet kuminauhat ja niiden takia vuosien myötä sekaantuneet liuskat. Viimeisen viikon paiskin pitkiä päiviä saadakseni materiaalin järjestykseen.

Osa vanhemmista, julkaisemattomista töistä punastuttaa kovasti nykyään, mutta jos ne saavat jonkun kirjallisuustutkijan innostumaan, niin Kirjallisuusarkistosta löytyy. Sinne vaan. Mukana on prosaistin runoyrityksiäkin, jotka eivät ole juuri nähneet päivänvaloa.

Panin mukaan myös kirjeen- ja sähköpostinvaihtoani 1990-luvun alkupuolelta lähes tähän päivään. Joitakin pinkkoja varmaan löytyy vielä vaatekaapista sukkapinojen alta, mutta lisäilen niitä seuraavassa lähetyksessä tutkijoiden iloksi. Mukana on viestejä kustantajille, kollegoille, ystäville jne., kaikkea kiintoisaa ja värikästä.

Yllätyin materiaalia pakatessani useasti. Olin säilyttänyt sitä muistamatta mm. itselleni version kevään 1994 kirjeestäni WSOY:lle. Kirjeestä sai alkunsa kirjailijanurani. Minuun otettiin kustantamosta yhteyttä, ja kirjeen mukana lähettämäni novellit päätyivät sitten hiottuina esikoiskirjakseni Bambiksi (1995). Kirje on kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin niin teeskentelemätön ja aidon vimmainen, että päätän siihen tämän blogimerkintäni. 


27.3.1994, Kotka

Werner Söderström
Osakeyhtiö

Hyvä lukija,

kummastelin, kuinka aloittaisin kirjeeni Teille, ettei se ja novellikokoelmani unohtuisi metrisiin paperitorneihin. "Tarjoan Teille Mahdollisuuden..." "Edesmennyt isäni, Eritrean ensimmäisen kirjapainon perustaja, lahjoitti testamentissaan..." "Nyt tai ei ikinä, rynnäkössä nuori Suomi..." "Olen tuore, hehkeä ja hyvähampainen nainen..." "Kämmentuntumassanne maailmankirjallisuus..."

Ei mikään edellisistä pidä kuitenkaan paikkaansa. Kasvuhistoriani vuoksi en voi antaa Teille rahaa, hyviä sukulaisuussuhteita ja niiden tukea, en eroottista ulkonäköä, pääkaupunkilaisissa piireissä roikkumista, enkä julkista huoruutta. Voin antaa vain novellini.

Haave minulla on: saada kustantajalta joskus myönteinen päätös. Usein tuntuu, että helpompi on tavata Jumala.

Kunnioittavasti, Jari Järvelä




maanantai 5. toukokuuta 2014

Kirjallisuusblogeja ja lehtikritiikkejä Tytöstä ja pommista


Vähän yli kuukausi Tytön ja pommin ilmestymisen jälkeen olen kerännyt tähän linkkejä sekä lehtikritiikkeihin että kirjallisuusblogien kokemuksiin kirjasta. Jos jotain on jäänyt minulta löytämättä, kertokaa ihmeessä, arvostan sitä suuresti.

Yleensä ottaen Tytöstä ja pommista on pidetty todella paljon. Se on tempaissut lukijat maailmaansa, ja kirjailija itse voi vain kumartaa kaiken kiitoksen keskellä.

Tytön ja pommin lehtikritiikkejä:

Suvi Ahola arvosteli Tytön ja pommin Hesarissa heti tuoreeltaan. Linkki on tässä:
Melodraamaa öisen Kotkan kaduilla / Jari Järvelä vei vetävää jännitysromaaniaan kohti äärimmäisyyksiä ja tragediaa (HS, 22.3.2014). Ahola lähestyi kirjaa melodraaman määritelmän kautta ja piti kirjasta paljon. Sitaatti: "Ei ihme, että Tyttö ja pommi toimii. Se on kirjoitettu rennolla otteella, hauskastikin, ja samalla niin, että kirjaa on liki mahdoton laskea kädestään. Metron ja hänen ykkösvihollisensa Jeren kamppailua kuvataan hengästyttävässä tempossa, välillä rajua väkivaltaa räiskien, mutta molempia henkilöitä ymmärtäen ja säälien. Niin kuin 1800-luvun naturalisteilla, myös Järvelällä on tekstissä tiukka sosiaalinen ja jopa poliittinen eetos."

Sisko Nampajärvi arvosteli kirjan Kymen Sanomiin. Linkki on tässä: Kirja kuin pommi (KyS, 13.4.2014). Sama kritiikki on ilmestynyt myös sekä Kouvolan Sanomissa että Etelä-Saimaassa. Kirja on tempaissut Nampajärven vahvasti maailmaansa. Sitaatti kritiikistä: "Jari Järvelän esikoisjännäri on kuin isku palleaan. Räjähtävän energinen teksti vie maailmaan, jossa primitiivireaktiot ovat herkässä ja nopeus hengissä säilymisen edellytys." Kirjan huonona puolena Nampajärvi pitää sitä, että "vielä ei ole tiedossa, milloin ja missä Metron voi tavata uudestaan".

Kai Hirvasnoro arvosteli Tytön ja pommin Kansan Uutisten Viikkolehdessä. Linkki tässä:
Suurin kaikista on kosto (KU Viikkolehti, 19.4.2014) Myös Hirvasnoroon kirja oli kolahtanut. Sitaatti arvostelusta: "Tyttö ja pommi on romaani, josta voi nauttia puhtaana jännärinä, mutta siitä on paljon iloa myös korkeakirjallisuuden ystäville ja yhteiskunnallisille aktivisteille. Harvinaisen onnistunut teos, jolle Järvelä toivottavasti kehittää jatkoa."

Helena Miettinen on arvostellut kirjan Keskisuomalaiseen. Linkki arvosteluun tässä: Tyttö ja pommi (4.5.2014). Sama arvostelu ilmestyy varmaankin myös Savon Sanomissa, nämä lehdet ainakin tapaavat julkaista samoja kritiikkejä. Miettinen lähestyy kirjaa muun muassa kaupunkisodan näkökulmasta. Sitaatti: "Järvelä loistaa kiihkeän, äkkikäänteisen ajojahdin pyörittäjänä. Kaupungin katot ja autiot teollisuushallit ovat hyytävän tehokasta sotatoimialuetta."

Tyttö ja pommi kirjallisuusblogeissa:

Kirjallisuusblogeista ensimmäisenä ehti Tyttöä ja pommia arvioimaan Anun ihmeelliset matkat. Linkki tässä: Panopticon ja yövartijavaltio (24.3.2014). Anu lähestyy kirjan teemoja analyyttisesti ja miettii paljon kirjan syvempää sanomaa. Sitaatti: "Vaihtoehtonuorison maailman kartoittajana Järvelä onnistuu ilmiömäisesti. Dekkarissa rakentuu kiinnostava polarisaatio elämäntapataiteilijoiden ja perinteisiin perhearvoihin uskovan ”tavisnuorison” välillä." Anulle kiitos siitä, että hän bongasi kirjasta pari pientä tekstisokeusvirhettä, jotka on korjattu seuraaviin painoksiin ja myös e-kirjaversioon.

Hengityskeinu-blogia pitävä Jarkko Perttula kirjoitti Tytöstä ja pommista 12. huhtikuuta.  Hengityskeinu, Tyttö ja pommi (12.4.2014). Hän pohtii Tyttöä ja pommia Sjöwall & Wahlöön kirjoittamia rikosromaaneja vasten, sitaatti:  "Sinänsä on hienoa, että Järvelä ei lähde sille tielle, jolla moni pohjoismaalainen dekkarikirjailija jo vaeltaa. Trendikästä on nykyään se, että murhan pitää olla mahdollisimman mielikuvituksellinen, raaka, mieluiten lapsiin kohdistunut jne. Järvelä ammentaa (oikeastaan Crime Timen hengessä) aiheensa nykypäivän ongelmista, ja siitä mihin syrjäytyminen, välinpitämättömyys ja rakkaudettomuus voi johtaa."

Tillman kirjoitti Tytöstä ja pommista tunteikkaan blogikirjoituksen, jossa hän puntaroi erittäin elämyksellisesti omia Kotka-kokemuksiaan. Linkki värikkääseen blogikirjoitukseen on tässä: Tillman, Tyttö ja pommi (23.4.2014). Tillman tunnistaa kirjan päähenkilössä Metrossa kerran tapaamansa kotkalaisen tytön, ja Metron asuinpaikasta, Kauhuvuoreksikin kutsutusta Karhuvuoresta, hän kirjoittaa: "Olen käynyt alueella vuonna 1978. Enkä ole koskaan kokenut sen jälkeen mitään vastaavaa." Tillman jatkaa: "Kuten huomaatte, en pysty oikeastaan kirjoittamaan kirjasta vielä mitään. Lukukokemus oli niin totaalinen ja sykähdyttävä ja maaninen."

Lukuneuvoja kirjoitti lukukokemuksestaan vapunaattona, linkki: Lukuneuvoja, Tyttö ja pommi (30.4.2014). Hän pohtii aluksi yleisempää ongelmaa, sitä onko dekkaribuumin myötä jännärien rimaa laskettu, koska tiedetään että huonokin dekkari myy. Ilokseni hän pitää kuitenkin Tytöstä ja pommista hyvin paljon. Sitaatti: "Jari Järvelän Tyttöön ja pommiin oli ilo tarttua, sillä jo etukäteen tiesi, ettei tämä pomminvarma laatukirjoittaja jättäisi kirjaansa juonellisia tai kielellisiä kömpelyyksiä. Lisäksi tarina vaikutti erilaisuudessaan kiehtovalta. Tämän tekijän kyydissä nauttisi varmasti ja niin myös kävi."

Lukukausi-blogia pitävä Jaana Märsynaho on tuorein bongaukseni kirjan lukeneista ja siitä kirjoittaneista ihmisistä. Linkki ohessa: Lukukausi, Tyttö ja pommi (4.5.2014) Sitaatti: "Bakteereiksi nimettyjen nuorten ja Rottien kilpajuoksu päättyy henkeäsalpaavan jännittävään takaa-ajoon. Lukuneuvojan tavoin toivon, ettei tämä jää Järvelän ainokaiseksi vierailuksi jännityskirjallisuuden saralla. Juoni, taitava kerronta, rakenne ja sisältö muodostavat niin vangitsevan kokonaisuuden, etten malttanut laskea kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut sen loppuun." Minua ilahduttaa se, että Märsynaho antaa erikoismaininnan päähenkilövalinnalle. Keski-ikäisten poliisimiesten hallitseman rikoskirjallisuuden sekaan on sukeltanut nuori, särmikäs anarkistityttö.

Tässä tähänastiset kohtaamani blogikirjoitukset ja lehtikritiikit. Jos jotain puuttuu, niin kerro! Sähköposti on tuossa ohessa, ja Twitterin kautta tavoittaa minut myös hyvin.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Omat makuupussit mukaan


Kun mummi tuli kylään, hän toi aina omat lakanat ja tyynynliinan. En koskaan ymmärtänyt sitä lapsena. Mietin miksei mummi voi käyttää meidän lakanoita. Luuleeko se, että ne ovat likaiset? Onko se lopultakin mennyt sekaisin?

Olemme itse jo muutaman vuoden ajan vieneet yökylään mukaan omat makuupussimme. Nukumme vierassängyssä makuupussien sisällä. Toisessa pussissa on vasemmanpuoleinen, toisessa oikeanpuoleinen vetoketju, ne voi yhdistää. Uni muistuttaa teltassa nukkumista, kuin yöpyisimme ulkona vuorilla tai metsäaukealla, avaran taivaan alla. Lepakot lentelevät siksakkisia reittejään, pöllö huhuaa, yksinäinen satelliitti kiertää taivaankannella puunlatvasta latvaan.

Joskus mietin mitä kulloinenkin isäntäväki tai heidän lapsensa meistä ajattelevat.