Näytetään tekstit, joissa on tunniste renessanssi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste renessanssi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Nuoruuden lähde - loiskis!



Renessanssiaikaan ihmisillä oli kunnallisten uimahallien sijasta loistava julkinen uimapaikka nimeltä Nuoruuden lähde. Kun vanhenit ja rypyt alkoivat lisääntyä ikävästi kasvoilla ja rinnat roikkua, ei ollut tarvetta silikonille tai botoxille. Vaatteet vain pois ja paljuun!

Kun olit aikasi loiskinut altaassa nousit sen vastareunalta ylös: ruumiisi ja mielesi olivat nuorentuneet taas seitsentoistavuotiaaksi.

Meidän epäilevien Tuomaiden on tietysti vaikea uskoa puhtaan veden voimaan näinä kyynisinä, lääkkeisiin uskovina, pillerejä kourallisittain popsivina aikoina.

Onneksi meille on jäänyt Nuoruuden lähteestä todisteita joiltakin renessanssin parhailta kuvajournalisteilta. Kuvassa on esimerkiksi Lucas Cranach vanhemman aikalaishavainto Nuoruuden lähteestä vuodelta 1546 (kuva sijaitsee nykyään Berliinin Gemäldegaleriessa). Marmorinen suihkulähde ruokkii allasta raikkaalla vedellä. Vasemmalla näemme raskaan työn ja iän kurtistamia talonpoikaiseukkoja, jotka muuttuvat virkistävän alastonuinnin myötä oikealla nuoriksi, hehkeiksi hovineidoiksi. Yhden perinpohjaisen loiskauksen myötä eukkojen kellertävä iho sävähtää raikkaan roosanväriseksi ja hehkuu taas elämää. Kasvot ja liikkeet ovat niin realistisia, että herra Cranachin on täytynyt tallentaa kohtaus paikan päällä, varpaat polskien Nuoruuden lähteen vedessä.

Ruohonjuuritason kokemuksellani suosittelen satunnaista suihkulähdekastautumista lääkepillereiden ahmimisen sijasta. Suihkulähteissä loiskuttelu nuorentaa. Jos ei aina ruumista, niin ainakin sydäntä. Sen tiesi Anita Ekbergkin Fontana di Treviin kastautuessaan Fellinin La dolce vitassa.
 

tiistai 7. toukokuuta 2013

Isä, miksi löit minua?


Yksi ikimuistoisista pätkistä kirjallisuudessa on Benvenuto Cellinin omaelämäkerrassa. Cellini (1500-1571) oli renesanssiajan monitaituri, uomo universale: kultaseppä, kuvanveistäjä, timpuri, tiedemies, maalari, muusikko ja minkä tahansa ammatin taitaja, jonka kautta saattoi jotain muovata ja keksiä.

1560-luvulla kirjoittamassaan omaelämäkerrassa Cellini kertoo ratkaisevasta hetkestä lapsuudessaan. Firenzessä oli kirpeä talvipäivä, ja muutaman vuoden ikäinen Benvenuto istui takan ääressä. Yhtäkkiä hän näki jonkin oudon olennon liikkuvan lieskoissa. Se oli musta lisko, jossa oli keltaisia läikkiä. Oudointa oli, etteivät liekit vahingoittaneet sitä lainkaan.

Benvenuto huusi isälleen: "Padre! Tulkaa! Katsokaa! Mikä tuo on?" Isä keskeytti omat työnsä, astui lähemmäs tulisijaa ja tutki liekkejä. Sitten isä sanoi ääni kunnioituksesta värähtäen: "Edessäsi on maailman harvinaisin eläin, Benvenuto. Se on salamanteri. Harvinaislaatuinen kohtalo odottaa ihmistä, joka sen huomaa."

Samantien isä läiskäisi Benvenutoa avokämmenellä poskille. Poika herahti parkumaan ja itki: "Isä! Isä! Miksi löit minua?"

Isä vastasi: "Ettet unohtaisi tätä poikkeuksellista hetkeä koko loppuelämäsi aikana."

No. Poikani näki kuvan salamanterin Korsikalla. "Isä! Isä! Tule! Kato! Mikä toi on?" hän huusi.

En lyönyt poikaani. Hän ei silti ikinä unohda poikkeuksellista hetkeä, joka määrännee hänen kohtalonsa. Renessanssilla oli häikäisevät uomo universalensa. Heidän suonissaan kihisi kaikki maailman lahjakkuus, mutta heillä ei ollut kameraa.