maanantai 11. elokuuta 2014

1863 sivua Sotaa ja rauhaa


Nykyään ihmiset kehuskelevat liikuntasuorituksillaan. Maraton ja triathlon ovat arkipäivää, oma 77-vuotias enoni juoksi juuri 334.:nnen maratoninsa, ja hän aloitti vasta päälle viisikymppisenä. 

Harvemmassa ovat sen sijaan nykypäivänä ne, jotka voivat sanoa lukeneensa Leo Tolstoin Sodan ja rauhan.

Minä voin. Aloitin Leo Tolstoin neliosaisen, 1863-sivuisen (suomennos Esa Adrian) eepoksen yksitoista päivää sitten Kotkansaaren rantakalliolla ja puskin maaliin keskimääräisellä 170 sivun päivä- ja yötahdilla muun elämisen ohessa. Joinakin vuorokausina innostuin lukemaan kolmattasataa sivua, heikoimpinakin hetkinä meni sata rikki. Joka päivä luin, joka ikisen sanan, välillä jotkut luvut kahdesti, kun yritin päästä selville Tolstoin historianfilosofisista selityksistä, jotka eivät aina ole kaikista selkeimpiä.

Olin hankkinut Sodan ja rauhan toukokuussa 1993, eli 21 vuotta kului ennen kuin tartuin urakkaan. 

Pääsin joka tapauksessa helpommalla kuin Tolstoin vaimo Sonja, jonka Leo pani kirjoittamaan opuksensa seitsemän kertaa puhtaaksi.

Hämmästyin siitä kuinka vetävää Tolstoin ihmiskuvaus oli. Luonnekuvaus oli moniulotteisempaa kuin HBO:n sarjoissa ja teksti kesti hyvin sen, että "kyynelehtiä" ja "purskahti itkuun" -verbit toistuivat kymmeniä, jos ei satoja kertoja. 

Laseja pirstottiin illalliskuvauksissa muutama tuhat.

Sotakuvaukset kävivät luihin ja ytimiin, kolmannen osan pitkä Borodinon taistelukuvaus sai Tarantinon tuntumaan väkivallan kuvauksessaan noviisilta. Ensimmäisen osan Austerlitzin taistelu oli myös hurjasti kirjoitettu, kohti kuolemaa karauttava ratsuhyökkäys korskui ja kumisi vaikuttavammin kuin Jacksonin Sormusten herra -elokuvissa.

Niin, ei ole sattumaa, että vertaan Sotaa ja rauhaa nykyajan spektaakkelielokuviin. Parhaimmatkaan erikoistehosteet, isoimmatkaan skriinit ja suurimmatkaan leffasalien kaiuttimet eivät mielestäni nouse tehoiltaan yhtä vaikuttaviksi kuin Sodan ja rauhan mielipuoliset taistelukohtaukset.

Väinö Linna on selvästi aikoinaan Tolstoinsa lukenut, ja Tuntemattomassa sotilaassa elää vahvasti Sodan ja rauhan henki. Samoin Täällä pohjantähden alla -trilogiassa. Aatelisto on vain muuttunut vuosisadan vaihtuessa jermuiksi ja torppareiksi.

Tolstoin kahtatuhatta sivua hipovan eepoksen lävistää vahva historiallisfilosofinen näkemys. Suurimmat sotajohtajat omaavat hänen mielestään armeijassa vähiten päätösvaltaa, he ajautuvat tahdottomina keulakuvina sodan virran ja kausaliteettien mukana. Tolstoi kirjoittaa: "Sotapäälliköitä nimitetään neroiksi vain siksi, että heitä ympäröi loisto ja valta ja lukemattomat ihmiset mielistelevät valtaa sisällyttämällä siihen neron ominaisuuksia, jotka eivät siihen lainkaan kuulu. Päinvastoin, parhaat tuntemani kenraalit ovat olleet tyhmiä tai hajamielisiä miehiä." 

Sanat ovat yllättävän ajankohtaisia. Katsommeko me ylöspäin nykyajan johtajia ja ministereitä siksi, että he ovat lahjakkaita, vai siksi, että heillä on valtaa? Vallanhimo on Tolstoilla monen sotapäälliköksi päässeen tärkein ominaisuus.

Sotasuunnitelmien laatijien työtä Tolstoi pitää täysin turhana, taistelut ratkeavat taistelukentällä eivätkä suunnittelupöydällä. Parhaimmat suunnitelmat romuttuvat jo taistelujen alkuvaiheessa. Suurimmat taistelut ratkaisee pienin, arvottomin sotilas - ja sattuma. Linna on selvästi lukenut näitä Tolstoin käsityksiä hyvin tarkasti Tuntematonta sotilasta kirjoittaessaan. Tolstoi kirjoittaa samaan aikaan mikrohistoriaa ja vetää taivaankannen kokoisia kaaria.

Niin, ehkä myös pääministerillemme tekisi hyvää lukea tänä levottomana maailmanaikana Sota ja rauha ja treenata vaihteeksi tosissaan myös hengenkulttuuria. Haastetta kirjassa kyllä riittää kovimmallekin sporttimiehelle. Ja avaimia siitä saa varmasti nykyajan levottoman Euroopan analysointiin, enemmän kuin 140 merkin verran.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

"Olen tuore, hehkeä ja hyvähampainen nainen..."


Perjantaina kävi kuriiri (ei Tsaarin vaan Itellan) hakemassa 12 laatikollista käsikirjoituksiani, muistiinpanojani ja kirjeenvaihtoani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon. Hausta oli alustavasti sovittu jo vuoden alussa, kun SKS:stä esitettiin pyyntö kirjallisen aineistoni taltiointiin. Kirjallisuusarkistosta löytyy siis jatkossa Jari Järvelän osio. 

Ensimmäiset arkistoon matkaavat kirjalliset novelliyritelmäni ovat 1980-luvun puolivälin tienoilta, ja siitä lähtien olen aika uskollisesti säilyttänyt eri versioita tekemistäni kirjoituksista: romaaneista, novelleista, näytelmistä, kuunnelmista, oopperalibretoista jne. Osa oli ajautunut vuosien mittaan kellarikomeron perukoille, osa asuntomme yläkaappeihin. Ongelmia tuottivat jonkin verran katkeilleet kuminauhat ja niiden takia vuosien myötä sekaantuneet liuskat. Viimeisen viikon paiskin pitkiä päiviä saadakseni materiaalin järjestykseen.

Osa vanhemmista, julkaisemattomista töistä punastuttaa kovasti nykyään, mutta jos ne saavat jonkun kirjallisuustutkijan innostumaan, niin Kirjallisuusarkistosta löytyy. Sinne vaan. Mukana on prosaistin runoyrityksiäkin, jotka eivät ole juuri nähneet päivänvaloa.

Panin mukaan myös kirjeen- ja sähköpostinvaihtoani 1990-luvun alkupuolelta lähes tähän päivään. Joitakin pinkkoja varmaan löytyy vielä vaatekaapista sukkapinojen alta, mutta lisäilen niitä seuraavassa lähetyksessä tutkijoiden iloksi. Mukana on viestejä kustantajille, kollegoille, ystäville jne., kaikkea kiintoisaa ja värikästä.

Yllätyin materiaalia pakatessani useasti. Olin säilyttänyt sitä muistamatta mm. itselleni version kevään 1994 kirjeestäni WSOY:lle. Kirjeestä sai alkunsa kirjailijanurani. Minuun otettiin kustantamosta yhteyttä, ja kirjeen mukana lähettämäni novellit päätyivät sitten hiottuina esikoiskirjakseni Bambiksi (1995). Kirje on kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin niin teeskentelemätön ja aidon vimmainen, että päätän siihen tämän blogimerkintäni. 


27.3.1994, Kotka

Werner Söderström
Osakeyhtiö

Hyvä lukija,

kummastelin, kuinka aloittaisin kirjeeni Teille, ettei se ja novellikokoelmani unohtuisi metrisiin paperitorneihin. "Tarjoan Teille Mahdollisuuden..." "Edesmennyt isäni, Eritrean ensimmäisen kirjapainon perustaja, lahjoitti testamentissaan..." "Nyt tai ei ikinä, rynnäkössä nuori Suomi..." "Olen tuore, hehkeä ja hyvähampainen nainen..." "Kämmentuntumassanne maailmankirjallisuus..."

Ei mikään edellisistä pidä kuitenkaan paikkaansa. Kasvuhistoriani vuoksi en voi antaa Teille rahaa, hyviä sukulaisuussuhteita ja niiden tukea, en eroottista ulkonäköä, pääkaupunkilaisissa piireissä roikkumista, enkä julkista huoruutta. Voin antaa vain novellini.

Haave minulla on: saada kustantajalta joskus myönteinen päätös. Usein tuntuu, että helpompi on tavata Jumala.

Kunnioittavasti, Jari Järvelä




maanantai 5. toukokuuta 2014

Kirjallisuusblogeja ja lehtikritiikkejä Tytöstä ja pommista


Vähän yli kuukausi Tytön ja pommin ilmestymisen jälkeen olen kerännyt tähän linkkejä sekä lehtikritiikkeihin että kirjallisuusblogien kokemuksiin kirjasta. Jos jotain on jäänyt minulta löytämättä, kertokaa ihmeessä, arvostan sitä suuresti.

Yleensä ottaen Tytöstä ja pommista on pidetty todella paljon. Se on tempaissut lukijat maailmaansa, ja kirjailija itse voi vain kumartaa kaiken kiitoksen keskellä.

Tytön ja pommin lehtikritiikkejä:

Suvi Ahola arvosteli Tytön ja pommin Hesarissa heti tuoreeltaan. Linkki on tässä:
Melodraamaa öisen Kotkan kaduilla / Jari Järvelä vei vetävää jännitysromaaniaan kohti äärimmäisyyksiä ja tragediaa (HS, 22.3.2014). Ahola lähestyi kirjaa melodraaman määritelmän kautta ja piti kirjasta paljon. Sitaatti: "Ei ihme, että Tyttö ja pommi toimii. Se on kirjoitettu rennolla otteella, hauskastikin, ja samalla niin, että kirjaa on liki mahdoton laskea kädestään. Metron ja hänen ykkösvihollisensa Jeren kamppailua kuvataan hengästyttävässä tempossa, välillä rajua väkivaltaa räiskien, mutta molempia henkilöitä ymmärtäen ja säälien. Niin kuin 1800-luvun naturalisteilla, myös Järvelällä on tekstissä tiukka sosiaalinen ja jopa poliittinen eetos."

Sisko Nampajärvi arvosteli kirjan Kymen Sanomiin. Linkki on tässä: Kirja kuin pommi (KyS, 13.4.2014). Sama kritiikki on ilmestynyt myös sekä Kouvolan Sanomissa että Etelä-Saimaassa. Kirja on tempaissut Nampajärven vahvasti maailmaansa. Sitaatti kritiikistä: "Jari Järvelän esikoisjännäri on kuin isku palleaan. Räjähtävän energinen teksti vie maailmaan, jossa primitiivireaktiot ovat herkässä ja nopeus hengissä säilymisen edellytys." Kirjan huonona puolena Nampajärvi pitää sitä, että "vielä ei ole tiedossa, milloin ja missä Metron voi tavata uudestaan".

Kai Hirvasnoro arvosteli Tytön ja pommin Kansan Uutisten Viikkolehdessä. Linkki tässä:
Suurin kaikista on kosto (KU Viikkolehti, 19.4.2014) Myös Hirvasnoroon kirja oli kolahtanut. Sitaatti arvostelusta: "Tyttö ja pommi on romaani, josta voi nauttia puhtaana jännärinä, mutta siitä on paljon iloa myös korkeakirjallisuuden ystäville ja yhteiskunnallisille aktivisteille. Harvinaisen onnistunut teos, jolle Järvelä toivottavasti kehittää jatkoa."

Helena Miettinen on arvostellut kirjan Keskisuomalaiseen. Linkki arvosteluun tässä: Tyttö ja pommi (4.5.2014). Sama arvostelu ilmestyy varmaankin myös Savon Sanomissa, nämä lehdet ainakin tapaavat julkaista samoja kritiikkejä. Miettinen lähestyy kirjaa muun muassa kaupunkisodan näkökulmasta. Sitaatti: "Järvelä loistaa kiihkeän, äkkikäänteisen ajojahdin pyörittäjänä. Kaupungin katot ja autiot teollisuushallit ovat hyytävän tehokasta sotatoimialuetta."

Tyttö ja pommi kirjallisuusblogeissa:

Kirjallisuusblogeista ensimmäisenä ehti Tyttöä ja pommia arvioimaan Anun ihmeelliset matkat. Linkki tässä: Panopticon ja yövartijavaltio (24.3.2014). Anu lähestyy kirjan teemoja analyyttisesti ja miettii paljon kirjan syvempää sanomaa. Sitaatti: "Vaihtoehtonuorison maailman kartoittajana Järvelä onnistuu ilmiömäisesti. Dekkarissa rakentuu kiinnostava polarisaatio elämäntapataiteilijoiden ja perinteisiin perhearvoihin uskovan ”tavisnuorison” välillä." Anulle kiitos siitä, että hän bongasi kirjasta pari pientä tekstisokeusvirhettä, jotka on korjattu seuraaviin painoksiin ja myös e-kirjaversioon.

Hengityskeinu-blogia pitävä Jarkko Perttula kirjoitti Tytöstä ja pommista 12. huhtikuuta.  Hengityskeinu, Tyttö ja pommi (12.4.2014). Hän pohtii Tyttöä ja pommia Sjöwall & Wahlöön kirjoittamia rikosromaaneja vasten, sitaatti:  "Sinänsä on hienoa, että Järvelä ei lähde sille tielle, jolla moni pohjoismaalainen dekkarikirjailija jo vaeltaa. Trendikästä on nykyään se, että murhan pitää olla mahdollisimman mielikuvituksellinen, raaka, mieluiten lapsiin kohdistunut jne. Järvelä ammentaa (oikeastaan Crime Timen hengessä) aiheensa nykypäivän ongelmista, ja siitä mihin syrjäytyminen, välinpitämättömyys ja rakkaudettomuus voi johtaa."

Tillman kirjoitti Tytöstä ja pommista tunteikkaan blogikirjoituksen, jossa hän puntaroi erittäin elämyksellisesti omia Kotka-kokemuksiaan. Linkki värikkääseen blogikirjoitukseen on tässä: Tillman, Tyttö ja pommi (23.4.2014). Tillman tunnistaa kirjan päähenkilössä Metrossa kerran tapaamansa kotkalaisen tytön, ja Metron asuinpaikasta, Kauhuvuoreksikin kutsutusta Karhuvuoresta, hän kirjoittaa: "Olen käynyt alueella vuonna 1978. Enkä ole koskaan kokenut sen jälkeen mitään vastaavaa." Tillman jatkaa: "Kuten huomaatte, en pysty oikeastaan kirjoittamaan kirjasta vielä mitään. Lukukokemus oli niin totaalinen ja sykähdyttävä ja maaninen."

Lukuneuvoja kirjoitti lukukokemuksestaan vapunaattona, linkki: Lukuneuvoja, Tyttö ja pommi (30.4.2014). Hän pohtii aluksi yleisempää ongelmaa, sitä onko dekkaribuumin myötä jännärien rimaa laskettu, koska tiedetään että huonokin dekkari myy. Ilokseni hän pitää kuitenkin Tytöstä ja pommista hyvin paljon. Sitaatti: "Jari Järvelän Tyttöön ja pommiin oli ilo tarttua, sillä jo etukäteen tiesi, ettei tämä pomminvarma laatukirjoittaja jättäisi kirjaansa juonellisia tai kielellisiä kömpelyyksiä. Lisäksi tarina vaikutti erilaisuudessaan kiehtovalta. Tämän tekijän kyydissä nauttisi varmasti ja niin myös kävi."

Lukukausi-blogia pitävä Jaana Märsynaho on tuorein bongaukseni kirjan lukeneista ja siitä kirjoittaneista ihmisistä. Linkki ohessa: Lukukausi, Tyttö ja pommi (4.5.2014) Sitaatti: "Bakteereiksi nimettyjen nuorten ja Rottien kilpajuoksu päättyy henkeäsalpaavan jännittävään takaa-ajoon. Lukuneuvojan tavoin toivon, ettei tämä jää Järvelän ainokaiseksi vierailuksi jännityskirjallisuuden saralla. Juoni, taitava kerronta, rakenne ja sisältö muodostavat niin vangitsevan kokonaisuuden, etten malttanut laskea kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut sen loppuun." Minua ilahduttaa se, että Märsynaho antaa erikoismaininnan päähenkilövalinnalle. Keski-ikäisten poliisimiesten hallitseman rikoskirjallisuuden sekaan on sukeltanut nuori, särmikäs anarkistityttö.

Tässä tähänastiset kohtaamani blogikirjoitukset ja lehtikritiikit. Jos jotain puuttuu, niin kerro! Sähköposti on tuossa ohessa, ja Twitterin kautta tavoittaa minut myös hyvin.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Omat makuupussit mukaan


Kun mummi tuli kylään, hän toi aina omat lakanat ja tyynynliinan. En koskaan ymmärtänyt sitä lapsena. Mietin miksei mummi voi käyttää meidän lakanoita. Luuleeko se, että ne ovat likaiset? Onko se lopultakin mennyt sekaisin?

Olemme itse jo muutaman vuoden ajan vieneet yökylään mukaan omat makuupussimme. Nukumme vierassängyssä makuupussien sisällä. Toisessa pussissa on vasemmanpuoleinen, toisessa oikeanpuoleinen vetoketju, ne voi yhdistää. Uni muistuttaa teltassa nukkumista, kuin yöpyisimme ulkona vuorilla tai metsäaukealla, avaran taivaan alla. Lepakot lentelevät siksakkisia reittejään, pöllö huhuaa, yksinäinen satelliitti kiertää taivaankannella puunlatvasta latvaan.

Joskus mietin mitä kulloinenkin isäntäväki tai heidän lapsensa meistä ajattelevat.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Miten Tyttö ja pommi sai alkunsa

 
Kun Harri Nykänen Crime Timeltä otti yhteyttä loppusyksystä 2012 ja kysyi kiinnostusta kokeilla kynsiä dekkarin alalla, en epäröinyt kauaa. Aihe minulla jo oli ollut ennen hänen puhelinsoittoaankin, en vain tiennyt mihin ja miten sitä käyttäisin. Graffiti ja graffitintekijöiden maailma. Olin ollut teemasta vakavasti kiinnostunut siinä vaiheessa jo pari vuotta, sitäkin ennen bongaillut töitä uteliaana siellä sun täällä. Ongelmana oli ollut lähinnä se, ettei hyvin visuaalinen aihe tuntunut löytävän luontevasti kirjallista ilmaisumuotoa. Olin säilönyt graffititeemaa itselläni vähän kuin kätkettyä aarretta ja maininnut siitä vain parille harvalle ihmiselle. Tiesin, että aihetta oli käsitelty erittäin vähän proosassa.

Harrin kanssa jutellessa lähes konkreettisesti kuulin,  miten palaset alkoivat loksahdella päässä. Sanoin miettiväni yön yli, suljin puhelimen ja annoin ajatusten virrata, tajusin kuinka jännityskertomuksen muoto olisi juuri oikea visuaaliselle teemalleni. Olin kuullut monia tarinoita graffaajien öisistä seikkailuista, ja siitä miten vartiointipalvelut metsästivät heitä välillä hyvinkin kovakouraisesti. Kysymys oli kuitenkin laajempi, kyse oli siitä kuka hallitsee julkista tilaa ja millä oikeudella. Heti kun astumme ovesta ulos, olemme alttiita jatkuvalle mainonnalle, ja tätä visuaalista reklaami-ilotulitusta pidetään nykymaailmassa itsestään selvänä ja oikeutettuna asioiden tilana. Yksittäinen graffiti herättää luvattomassa paikassa sen sijaan nopeasti närkästystä ja jopa suoranaista raivoa.

Olin miettinyt jatkuvasti lisääntyvää valvontakameroiden määrää kaupunkien kaduilla. Olemme ulkona kävellessämme jokainen jatkuvasti TV-tähtiä, sitä tietämättämme, haluamme tai emme.

Olin myös miettinyt paljon Naomi Kleinin kirjoitusten herättämiä ajatuksia isojen talouskriisien ja viime sotien perimmäisistä hyötyjistä. Hän käsittelee teemaa monien esimerkkien kautta useissa lehtikirjoituksissaan ja mm. laajassa kirjassaan Tuhokapitalismin nousu (The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism,  2007). Mieleeni oli jäänyt kuvaus Irakista. Pitkään jatkuvasta kriisistä ovat hyötyneet siellä eniten erilaiset amerikkalaiset turva-alan yritykset, jotka tekevät kestävällä turvattomuuden tunteella rahaa. Samaiset yritykset ovat myös nousseet kohisten arvossaan Yhdysvaltain pörsseissä. Käänsin Kleinin ajatukset koti-Suomeen. Vartiointipalvelut tarvitsevat kukoistaakseen kestävän uhan: Suomessa tätä edustavat kaupunkitilan "töhrijät", graffaajat. Niitä pitää jahdata, mutta niitä pitää samalla salaa ruokkia.

Halusin kiteyttää tämän taistelun kaupunkitilasta vetävään stooriin, joka kerrottaisiin molemmista näkökulmista. Toisena päähenkilönä on 19-vuotias nuori graffarinainen Metro, jonka isä on Kongosta ja äiti Kouvolasta. Toisena päähenkilönä on yksi vartijoista, Jere, joka joutuu Metron vimman kohteeksi. Kertomuksen miljööksi sopi täydellisesti rosoinen satamakaupunki Kotka, joka kärvistelee ison rakennemuutoksen kourissa ja jossa olen pitkään asunut. Proosassani on ollut aina mukana väkivallan aspekti,  ja tarinoihini syntyy monesti kujanjuoksumainen, kiristyvä fiilis. Tajusin Harrin ja minun puhelinkeskustelun jälkeen, oikestaan nopeammin kuin edellisiä kappaleita kirjoitin, että dekkari, jännityskertomus on kohdallani vain odottanut tilaisuutta syntyäkseen.

Päätös oli siis lopulta helppo. Olen aina ollut kiinnostunut tutkimaan itselleni uusia, tuntemattomia, pelottaviakin asioita ja seutuja, niin oikeassa elämässä kuin kirjoissani. Otin seuraavana päivänä yhteyttä Harriin ja kerroin uskovani, että dekkari onnistuisi. "Mulla on pari vuotta ollut mielessäni aihe, joka voisi hyvinkin toimia."
                 

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Nuo oudot, kummat liikennemerkit


Maaliskuu on jo hyvässä vauhdissa, kun ehdin ensimäisen kerran syventyä blogini pariin. Onneksi nyt näyttää olevan paremmin aikaa. Muutaman päivän päästä ilmestyy graffititeemainen dekkarini Tyttö ja pommi, ja sen kunniaksi aloitan graffitihenkisesti. Katutaiteen ytimestä, symbolien maailmasta.

Minua ovat aina kiinnostaneet arkipäivän pienet, oudot asiat, jotka huomaamme monesti lapsena paljon tarkemmin kuin aikuisena. Yksi tällainen ovat liikennemerkit, nimenomaan poikkeukselliset liikennemerkit. Vuosien mittaan olen kartuttanut kokoelmaa erikoisista liikennemerkeistä, ja tässä joitakin. Suurimman osan kuvista on ottanut elämän kanssakulkijani Kirsi, työnjakomme kun monesti on, että minä kirjoitan, hän kuvaa. Molemmat ihmettelemme.







Kielletty ajosuunta -merkki houkuttelee puoleensa katutaiteilijoita ympäri Eurooppaa. Suomessa keltainen poikkiviiva kahlitsee luovaa ilmaisua, mutta manner-Euroopassa Kielletyn ajosuunnan vaakaviiva on merkissä keltaisen sijasta valkoinen ja herättää selvästi monia inspiroivia ajatuksia. Lankkuvaras-version olemme nähneet useassa paikassa Italiassa, Autokuski-versio on bongattu Firenzessä ja Kakkiva pulu Berliinissä.

 
Kuopat-merkistä löytyy Kotkan Kuusisen pientareelta naisellisia kumpareita ällistelevä versio, jonka kysymysmerkkipäinen pukuherra tuo jostain syystä mieleeni missikisojen tuomariston.



Korsikassa liikennemerkit ovat politiikkaa ja edustavat monen korsikalaisen vierastamaa emämaata, Ranskaa. Useimmat Korsikan liikennemerkeistä on ammuttu riekaleiksi, liikennemerkkien kohtelulla ilmoitetaan mielipide Pariisiin. Ampumisen lisäksi ranskan kieli tussataan merkeissä yli ja kirjoitetaan korsikaa päälle. Ylemmässä merkissä ranskankielinen koulu-sana (école) on muutettu korsikan scolaksi. Merkin jälkimmäinen lapsi on päässyt hengestään. Alempaa merkkiä on muun runtelun lisäksi korjattu korkeuden suhteen: olemme merkin mukaan 13111 metrin korkeudessa, niin korkealta korsikalaiset tuntevat mannerranskalaisten tekevän päätöksiä heidän päänmenokseen.



Aina merkki ei muutu kiinnostavaksi vain sitä muuntelemalla. Hyvin kiinnostavia ovat myös liikennemerkit, jotka liittyvät tiukasti kaupungin poikkeukselliseen ominaisuuteen. Venetsiassa olen aina ihaillut paikallisia pyörätiemerkkejä, jotka kaupungissa on omistettu gondoliliikenteen ohjailuun. Pamplonassa ainutlaatuisia ovat heinäkuisen härkäjuoksun suuntaa näyttävät liikennemerkit: onhan hyvä tietää mihin suuntaan härät ahtailla mukulakivikujilla ryntäävät, ettei juokse vahingossa niitä päin.