Stereotypiat

Edellinen blogimerkintäni vuoden 1918 maantiedonkirjasta herätti paljon ajatuksia stereotypioista, yleistyksistä. Niitähän vanhat tietokirjat (muutkin kuin maantiedonkirjat) ovat täynnä, kun katsomme tekstejä nykysilmin.

Vielä lyhyt, esimerkinomainen lainaus englantilaisen kuvauksesta kyseisestä isoäitini Kansakoulun maantiedosta:

"Olet ehkä joskus nähnyt pitkäkasvuisen, vahvanenäisen, lippalakkisen herrasmiehen, joka vakavana kävelee sisävesiemme laivan kannella tai istuu jonkun kosken rannalla lohia onkimassa? Hän on englantilainen. Jo ensi silmäyksellä näkee, ettei englantilaisen kanssa sovi leikkiä laskea. Siihen hän on liian vakava ja ylpeäkin. Matkustakoon hän missä tahansa ei hän taivu puhumaan sen maan kieltä, vaan koettaa aina tulla toimeen omalla, rakkaalla englanninkielellään. Lujasti hän pitää kiinni ikivanhoista tavoista silloinkin, kun niiden noudattaminen vaatii itsensä hillitsemistä ja kieltäymistä."

Tähän on nykyihmisen helppo kuitata, että englantilaiset ovat nykyään monimuotoinen kansakunta, eikä tuollainen yleistely pidä paikkaansa. Vanha teksti on silkkaa stereotypiaa, eikä stereotyyppiä tekstejä pitäisi enää monimuotoisessa maailmassamme julki panna. Ne vain edesauttavat rasismia.

Asia ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen. Yllättävän suuri osa taiteesta perustuu yhä stereotypioihin ja niillä herkutteluihin. Kotoisessa Suomessa otetaan yhä kaikki irti maakuntastereotypioista: hämäläisyydestä, pohjalaisuudesta ja savolaisuudesta, niin maakuntahengen nostatuksessa kuin vitsinväännössä. Elokuva, kirjallisuus ja televisio täyttyvät nais- ja miessukupuolta koskevista stereotypioista, on sitten kyse komediasta tai tragediasta.

Yllä on kuva kahdesta sarjakuvaromaanista. Niiden tekijät ovat luoneet kansainvälisen menestyksensä stereotypioilla. Iranilaisen Marjane Satrapin kaksi suomennettua Persepolis -kirjaa kertovat hänen lapsuudestaan Iranissa, sieltä lähdöstä, sinne paluusta ja uudelleen lähdöstä. Kirja ottaa kaiken irti iranilaisen kulttuurin äärimmäisyyksistä, on sitten kyseessä uskonto, miesten ja naisten erot tai sotakiihkoilu. Jos joku ei-iranilainen olisi tehnyt saman kirjan, kirjaa olisi helppo pitää kärjistävänä, suorastaan rasistisena iranilaisia kohtaan. Tekijän taustan takia sitä luetaan toisin.

Kanadalainen Guy Delisle on luonut maineensa sarjakuvareportaaseillaan kaukaisista paikoista, joissa hän on viettänyt aikaa joko animaatiota t. sarjakuvaa opettaen tai myöhemmin koti-isänä (vaimo on lääkärijärjestössä). Suomennettuihin teoksiin kuuluvat Kiinasta kertova Shenzhen, Pohjois-Koreareportaasi Pjongjang, Merkintöjä Burmasta ja viimeisimpänä Merkintöjä Jerusalemista. Delislen sarjakuvaromaanien päähenkilönä on tekijä itse, joka nappisilmäisenä ihmettelee outojen kulttuurien kummallisuuksia. Kulttuurien stereotypiat korostuvat jokaisessa kirjassa, samalla kerronta on hyvin inhimillistä.

Stereotypioita käyttämällä on mahdollista kirjoittaa syvästi inhimillisiä tarinoita, kuten Satrapi ja Delisle ovat osaltaan tehneet. Itse asiassa mietin pystyykö inhimillistä tarinaa kirjoittamaan ilman, että käyttää ollenkaan hyväkseen stereotypioita. Stereotypiat ovat polkuja sekavaan arjen maisemaan, ilman niitä maailma ympärillä näyttää rajattomalta vesakolta, jonne tarinankertoja ainakin itse helposti eksyy. Oppiaksemme jotain elämästä meidän tarvitsee nähdä se aika ajoin edessämme yksinkertaistettuna. Stereotypiat ovat eräänlaisia majakoita ihmismieleen.

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien Matti Virtanen on stereotypia suomalaisesta miehestä. Sofi Oksasen Puhdistuksen pohjana on stereotypia väkivaltaisesta miessukupuolesta ja kärsivästä, uhriutuvasta naissukupuolesta, joita Oksanen kääntää sitten ympäri. Väinö Linnan Tuntematon sotilas perkaa tosissaan stereotypiaa runebergiläisestä suomalaisesta sotilaasta ja tulee samalla tahtomattaan luoneeksi uuden, näihin päiviin kestäneen yhtä vahvan stereotypian: jermun.

Ihmisillä on selvä kaipuu stereotypioihin, ne auttavat ymmärtämään elämää. Jos joku onnistuu murtamaan vankan stereotypian, hän synnyttää samalla uuden, kuten Linnan tapauksessa kävi.

On sekä myönteisiä stereotypioita että kielteisiä stereotypioita kansoista, ihmistyypeistä, ammateista ja sukupuolista. En näe mitään syytä sulkea myönteisiä stereotypioita ihmiselämästä pois. Kielteisiä voi kukin meistä yrittää muuttaa. Mutta stereotypioiden kieltäminen niiden lajista riippumatta tekee ihmisjoukoista jonkinlaista väritöntä, hahmotonta, hytkyvää aladobia, jossa ei ole juuri tarttumapintaa. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, yleistävien stereotypioiden avulla näytämme monesti vasta ymmärtävän ihmisten erilaisuuden ja yksilöllisyyden.

Joka väittää, että on stereotypioista vapaa, on aika sinisilmäinen. Vaikka omat silmät vihreät olisivatkin.

Säihkyvin silmin riidellään vaikka kahdesta pennistä

Kesällä matkustin Italiassa. Hyllystä poimin jälkikäteen isoäitini Aune Vestergrenin 1918 painetun Kansakoulun maantiedon, joka on peräisin Suomen historian kohtalokkaalta vuodelta. Ilmankos onkin aika repaleinen.

Nykyiset maantiedon kirjat luettelevat eri maista uskollisesti pinta-alan, korkeimman vuoren, pisimmät joet, isoimmat järvet, elinkeinot, rahayksikön, lipun värit, suurimmat kaupungit ja tukun muita numerotietoja ja nimilistoja.

Vuoden 1918 Kansakoulun maantieto lähestyy vieraita maita eri kantilta, eläytyvästi. Siteeraan kirjasta Napolin esittelyä:

"Kun Napolissa astuu junasta, voisi luulla tulleensa villien joukkoon, sillä huutajat ja jos jonkinlaiset ansionhakijat karkaavat suurissa joukoissa hurjan tulisesti meluten, kiistellen ja huutaen matkustajan ja hänen kapineittensa kimppuun. Sano heille sananenkin tai katso vain heihin päin, niin et mitenkään pääse heistä erilleen. Samallaista elämää tapaat kaikkialla kaupungissa. Paikka paikoin ei tiedä, mihin sitä siellä jalkansa laskisi, kun joka paikka on niin täpösen täynnä ihmisiä ja tavaroita."

Seuraa erilaisten ammattien (levyseppä, lumppukauppias, tappurakauppias, tiilentekijä, kastanjanpaahtaja, seppä, kaislanpunoja...) värikkäitä kuvauksia, joista Waltarikin olisi ollut ylpeä. Sitten juttu jatkuu:

"...jos jonkinlaisia työmiehiä sadoittain, ja kaikki ne tulisella kiireellä tekevät työtään, ja heidän seuraansa lyöttäytyy koko joukko naisia ja lapsia, jotka huviksensa siinä etsivät eläviä toistensa päistä. Täällä vihelletään, tuolla lauletaan, poikki kadun puhutellaan huutaen ystäviään tai säihkyvin silmin riidellään vaikka kahdesta pennistä, sillä välin kun lukemattomat laumat puolialastomia lapsia hurjasti huutaen ja rajusti, ikään kuin tuulen lennättäminä juosten leikkivät palloineen ja kiekkoineen."

Napolin esittely päättyy kokoavaan kappaleeseen:

"Tuossa mellakassa, jonka saavat aikaan rantoja vastaan rajusti kuohuva meri, kirkuvat ihmiset, mölisevät ajojuhdat ja kävijöitten jaloissa puikkelehtivat, vinkuvat porsaat, näkee joskus naisia tukkanuottasilla tai tappelemassa keskenään, mutta juopuneita ei milloinkaan, vaikka kohta lasillinen seudun maalaisviiniä kelpaa miltei jokaiselle."

Ensimmäisen kerran kuvauksen luettuani ihailin tarinan kerronnallista lentoa. Tarina imaisee lukijansa sisään kuin hyvä romaani, aivan toisin kuin pitkät nykymaantiedon luettelot ja rahayksiköt. Napoli kuhisi ympärilläni kaikilla aisteilla samalla kun luin.

Toisella lukemalla mietin kirjoittajan mahdollista rasistisuutta, jonkinlainen kansakuntien erotteleva luonnehdintahan on vanhoissa maantiedon kirjoissa enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Kolmannella lukemalla minun oli kuitenkin myönnettävä, että kirjoittaja antaa aistivoimaisessa kuvauksessaan huolimatta harvinaisen myönteisen kuvauksen sadan vuoden takaisesta kaupungista. Hän kuvaa virke toisensa jälkeen hurjaa kuhinaa, jossa ihmiset tekevät satoja erilaisia töitä, Napoli ei ole suinkaan laiskottelijoiden kaupunki.

Täitä oli sata vuotta sitten ongelmaksi asti niin herroilla kuin narreilla, niin Suomessa kuin Englannissa, niiden nyppimisessä ei ole mitään outoa.

Erityisesti minuun tekee vaikutuksen kohta, jossa kertoja puhuu napolilaisista lapsista, jotka "tuulen lennättäminä juosten leikkivät palloineen". Italian jalkapallomahti ei ole syntynyt tyhjästä, meillä on lapsuudesta lähtevästä armottomasta treenaamisesta todiste jo Kansakoulun maantiedossa vuodelta 1918! Lasten puolialastomuus tarkoittanee sortsien pitoa. Luterilaisessa Suomessamme miehet lähtivät ulkomaanmatkoille tummissa puvuissa vielä pitkälti 1970-luvulla, ja jos joku uskalsi riisua kaupungissa paitansa, se oli koko muulle seurueelle järkytys.

Hämmentävän tarkkaa on myös, miten kertoja parilla rivillä havainnoi samaan aikaan viinin laajan käytön italialaisessa arjessa ja sen, ettei tästä huolimatta Napolissa näy juopuneita. Riidat johtuvat muusta kuin liiasta alkoholinkäytöstä. Tämä pitää paikkansa yhä. Lähes miljoonan asukkaan Napolissa on kokemusteni mukaan vaikea löytää humalaista kaduilta. 55 000 asukkaan Kotkassa kohtaan niitä lyhyellä kesäisellä kävelyretkellä helposti tusinan.