Ennemmin heittäydyn jyrkänteeltä

Ainoa tietoni oopperasta oli pitkään sama kuin Alpo Ruuthin Kämpän 14-vuotiaalla sörkkalaisella kertojapojalla Peralla. Hän tulee kaupasta kotiin ja huomaa, että kotona on riidelty: "Kamarissa lepää juro hiljaisuus. Radiossa huutaa nainen kimeällä äänellä leipää. Kuuluttaja sanoo naisen laulaneen oopperaa."

Radio on tuossa Kämpän kuvaamassa 1950-luvun perheessä kodin sydän, rakastettu kapistus, jonka välityksellä karujen kivitalojen kahlitsema maailmankuva laajenee rajusti. Radiosta kuunnellaan korvat höröllä Unkarin kansannousu, ensimmäiset askeleet avaruuden valloitukseen ja urheilua, totta kai. Kaikkeen muuhun radio-ohjelmistoon suhtaudutaan intohimoisesti paitsi oopperaan. Jopa sunnuntain jumalanpalvelukseen.

Sama täällä. Ulkoavaruuskin oli lähempänä elämääni kuin joku leivänkutsujoiku. Todennäköisempää oli, että heittäytyisin jyrkänteeltä tai voittaisin lotossa ennen kuin kuuntelisin oopperaa.

Jarmo Papinniemi soitti yllättäen ja kertoi musikaalisessa ystäväpiirissään pohditun, että Suomessa tehdään aivan liian vähän pienoisoopperoita. Kuuntelin puolella korvalla, kunnes jossain vaiheessa havahduin siihen, että Jarmo oli pyytänyt minua kirjoittamaan libreton noin tunnin mittaiseen kamarioopperaan, jota voisi esittää ympäri Suomea kesäjuhlilla ja muilla kekkereillä.

Älähdin oliko Jarmo varmasti tarkistanut puhelinnumeron ennen soittamista. Sanoin, ettei minulla ole sävelkorvaa, sydämeni musiikkia on punk ja käytännön oopperatuntemukseni rajoittuu aa) Italian arkielämän seuraamiseen ja bee) kerran Prahassa lumimyrskyssä eksymääni oopperanäytökseen. Sieltä muistan parhaiten erittäin halvan skumpan ja erittäin niukat lavasteet: lavalle raahatun kuution, kolmion ja pallon. Ihan kuin olisin ollut geometrian tunnilla.

Jarmo vakuutti minun olevan juuri oikea henkilö. Hyvän libreton kirjoittamiseen vaaditaan terävää kynää, iskevää dialogia ja raikas stoori, minun ei tarvitsisi huolehtia sävelistä. Säveltäjän (Jaakko Kuusiston) ongelma olisi kasvattaa tekstistä ulos musiikki. Minun tulisi huolehtia lähinnä siitä, että tarinani lavasteita pystyisi liikuttamaan ilman rekkaa ympäri Suomea.

Kamariooppera muuttui rahvaanomaisessa päässäni yön aikana makuukamariksi, ja lavasteeksi tuli iso parisänky, jossa toisilleen oudot mies ja nainen aamulla hyvin vähissä vaatteissa heräävät. Makukamariooppera sai ensiesityksensä alkuvuodesta 2010, ja punkkari huomasi muuttuneensa oopperafaniksi. Jo seuraavana vuonna Jarmo innosti tiimiä jatko-osaan, jossa tutkailtaisiin saman oikullisen parisuhteen tilaa kymmenisen vuotta myöhemmin.

Leirintäalueooppera oli täydessä harjoitusvaiheessa syksyllä 2012. Viimeisen kerran kuulin Jarmon äänen 20. syyskuuta torstaina. Olin ollut viikon vaeltamassa Muotkatuntureilla ja palannut yöjunalla Kotkaan. Kannoin reppua kohti kotia, kun kännykkä soi. Jarmo hihkaisi niin, että puisto raikasi: "Nyt on Järvelän perheeseen tullut joulu!" Oopperan rahoitus oli juuri saatu kuntoon, ja säveltäjälle ja libretistille olisi varaa maksaa. Sellainen oli Jarmo, sydämellisen iloinen muiden puolesta, ennakkoluuloton renessanssi-ihminen.

Jarmon ansiosta ja hänen muistokseen Leirintäalueooppera saa ensiesityksensä ensi tiistaina 19. maaliskuuta Oulun Musiikkijuhlilla. Tärkeimpänä lavasteena on tietysti teltta.

En koskaan!

Hienoa löytää vanha käsinkirjoitettu vala niiltä päiviltä, kun olin seitsemäntoista. Huutomerkkeineen kaikkineen!

Kaikkinäkevä silmä on seurannut, kuinka olen onnistunut pitämään valani. (Päivitys 11.3.2013 suluissa.)

10 asiaa joita vannoin, etten koskaan tekisi:

1. En koskaan juo kahvia! (Keittiössä on khröm itse asiassa espressokone, eikä kahvinkeitin.)

2. En koskaan mene oopperaan! (Öh. Ja kaksi librettoakin tullut kirjoitettua. Mitä vanhat punkkollegat ajattelevat nyt?)

3. En koskaan mene Italiaan! (Matkustin 17-vuotiaana kuukauden Interraililla Euroopassa. Yhtenä iltana kuuden hengen hostelhuoneessa sisään astui nuorimies, joka levitti minuutissa kamansa puolen jalkapallokentän kokoiselle alueelle. Samalla hän otti käyttöönsä huoneen kaikki naulakot, hyllyt ja pöytätilan. Sen jälkeen hän pani päälle matkaradionsa ja alkoi laulaa kovaäänisesti & harjaantuneeseen punkkorvaani erityisen epävireisesti iskelmiä, ja lainaili siinä sivussa meiltä muilta shampoota, dödöä, puhtaat sukat, sandaalit, ruokaa, pyyhkeen, matkalukemiset ja rahaa. Yöllä hän salakuljetti jonkun tytön huoneeseen yläpetille, ja siinä sitten kuunneltiin muiskuttelua tuntikausia. Nuorimies oli ensimmäinen italialainen, jonka olen tavannut.Vannoin, etten koskaan mene maahan, jossa on 60 miljoonaa tuollaista lurjaketta. Nykyään matkustan Italiassa enemmän kuin missään muualla, mitä etelämpänä ja kaottisemmassa maisemassa, sen parempi.)

4. En koskaan rakastu! (Ups.)

5. En koskaan mene naimisiin! (Ups ups.)

6. En koskaan, koskaan lyö mahdollista, mutta epätodennäköistä tyttöystävääni! (Vasta sen jälkeen, kun aloimme harrastaa karatea yhdessä. Ja hän potkaisee takaisin kovemmin kuin hevonen.)

7. En koskaan juo liikaa! (Lasketaanko ne kerrat, jolloin en oikein muista?)

8. En koskaan käytä pukua tai solmiota! (Tänkin mä olen feilannut.)

9. En koskaan lue huonoa kirjaa, en koskaan katso huonoa filkkaa enkä erityisesti koskaan katso yhtään paskaa TV-ohjelmaa, eli en siis katso yhtään mitään idioottilaatikosta, muuten minut maa nielaiskoon! (Jalkojeni alla tärisee nyt, syvyys odottaa.)

10. En koskaan osta autoa! (Jes! Yksi kymmenestä oikein! Menikö testi läpi?)