Nuo oudot, kummat liikennemerkit

Maaliskuu on jo hyvässä vauhdissa, kun ehdin ensimäisen kerran syventyä blogini pariin. Onneksi nyt näyttää olevan paremmin aikaa. Muutaman päivän päästä ilmestyy graffititeemainen dekkarini Tyttö ja pommi, ja sen kunniaksi aloitan graffitihenkisesti. Katutaiteen ytimestä, symbolien maailmasta.

Minua ovat aina kiinnostaneet arkipäivän pienet, oudot asiat, jotka huomaamme monesti lapsena paljon tarkemmin kuin aikuisena. Yksi tällainen ovat liikennemerkit, nimenomaan poikkeukselliset liikennemerkit. Vuosien mittaan olen kartuttanut kokoelmaa erikoisista liikennemerkeistä, ja tässä joitakin. Suurimman osan kuvista on ottanut elämän kanssakulkijani Kirsi, työnjakomme kun monesti on, että minä kirjoitan, hän kuvaa. Molemmat ihmettelemme.

Kielletty ajosuunta -merkki houkuttelee puoleensa katutaiteilijoita ympäri Eurooppaa. Suomessa keltainen poikkiviiva kahlitsee luovaa ilmaisua, mutta manner-Euroopassa Kielletyn ajosuunnan vaakaviiva on merkissä keltaisen sijasta valkoinen ja herättää selvästi monia inspiroivia ajatuksia. Lankkuvaras-version olemme nähneet useassa paikassa Italiassa, Autokuski-versio on bongattu Firenzessä ja Kakkiva pulu Berliinissä.

 

Kuopat-merkistä löytyy Kotkan Kuusisen pientareelta naisellisia kumpareita ällistelevä versio, jonka kysymysmerkkipäinen pukuherra tuo jostain syystä mieleeni missikisojen tuomariston.

Korsikassa liikennemerkit ovat politiikkaa ja edustavat monen korsikalaisen vierastamaa emämaata, Ranskaa. Useimmat Korsikan liikennemerkeistä on ammuttu riekaleiksi, liikennemerkkien kohtelulla ilmoitetaan mielipide Pariisiin. Ampumisen lisäksi ranskan kieli tussataan merkeissä yli ja kirjoitetaan korsikaa päälle. Ylemmässä merkissä ranskankielinen koulu-sana (école) on muutettu korsikan scolaksi. Merkin jälkimmäinen lapsi on päässyt hengestään. Alempaa merkkiä on muun runtelun lisäksi korjattu korkeuden suhteen: olemme merkin mukaan 13111 metrin korkeudessa, niin korkealta korsikalaiset tuntevat mannerranskalaisten tekevän päätöksiä heidän päänmenokseen.

Aina merkki ei muutu kiinnostavaksi vain sitä muuntelemalla. Hyvin kiinnostavia ovat myös liikennemerkit, jotka liittyvät tiukasti kaupungin poikkeukselliseen ominaisuuteen. Venetsiassa olen aina ihaillut paikallisia pyörätiemerkkejä, jotka kaupungissa on omistettu gondoliliikenteen ohjailuun. Pamplonassa ainutlaatuisia ovat heinäkuisen härkäjuoksun suuntaa näyttävät liikennemerkit: onhan hyvä tietää mihin suuntaan härät ahtailla mukulakivikujilla ryntäävät, ettei juokse vahingossa niitä päin.

Isä, miksi löit minua?

Yksi ikimuistoisista pätkistä kirjallisuudessa on Benvenuto Cellinin omaelämäkerrassa. Cellini (1500-1571) oli renesanssiajan monitaituri, uomo universale: kultaseppä, kuvanveistäjä, timpuri, tiedemies, maalari, muusikko ja minkä tahansa ammatin taitaja, jonka kautta saattoi jotain muovata ja keksiä.

1560-luvulla kirjoittamassaan omaelämäkerrassa Cellini kertoo ratkaisevasta hetkestä lapsuudessaan. Firenzessä oli kirpeä talvipäivä, ja muutaman vuoden ikäinen Benvenuto istui takan ääressä. Yhtäkkiä hän näki jonkin oudon olennon liikkuvan lieskoissa. Se oli musta lisko, jossa oli keltaisia läikkiä. Oudointa oli, etteivät liekit vahingoittaneet sitä lainkaan.

Benvenuto huusi isälleen: "Padre! Tulkaa! Katsokaa! Mikä tuo on?" Isä keskeytti omat työnsä, astui lähemmäs tulisijaa ja tutki liekkejä. Sitten isä sanoi ääni kunnioituksesta värähtäen: "Edessäsi on maailman harvinaisin eläin, Benvenuto. Se on salamanteri. Harvinaislaatuinen kohtalo odottaa ihmistä, joka sen huomaa."

Samantien isä läiskäisi Benvenutoa avokämmenellä poskille. Poika herahti parkumaan ja itki: "Isä! Isä! Miksi löit minua?"

Isä vastasi: "Ettet unohtaisi tätä poikkeuksellista hetkeä koko loppuelämäsi aikana."

No. Poikani näki kuvan salamanterin Korsikalla. "Isä! Isä! Tule! Kato! Mikä toi on?" hän huusi.

En lyönyt poikaani. Hän ei silti ikinä unohda poikkeuksellista hetkeä, joka määrännee hänen kohtalonsa. Renessanssilla oli häikäisevät uomo universalensa. Heidän suonissaan kihisi kaikki maailman lahjakkuus, mutta heillä ei ollut kameraa.

Turpakäräjät

Kun Suomi pian kohtaa Espanjan tiki-taka -tyylillä pelaavan maajoukkueen, haluan palauttaa mieliin mistä jalkapallossa alun perin on ollut kyse. Espanjan maajoukkueen tyylihän perustuu jopa puuduttavuuteenkin asti siihen, että palloa varjellaan oman joukkueen hallussa. Tämän takia kaukolaukaukset ja keskityksetkin ovat lähes pannassa: niiden takia pallo voitaisiin menettää. Espanjan peli alkaa tehokkuudessaan tietyllä tavalla muistuttaa Nokian insinöörisuunnitteisia puhelimia Symbianin viime vaiheissa: teknistä vääntöä on, mutta ei vaan jaksa oikein tunnetasolla sytyttää.

Firenzessä meillä oli mahdollisuus nähdä nykyjalkapallon kantaisää, calcio fiorentinaa, jota jo Rooman legioonalaiset pelasivat legioonan kohorttien ja manipulien kesken pitääkseen yllä taistelutahtoa taistelujen välissä. Legioonalaiset käyttivät pelivälineenä voitetun vastustajan päätä. 

Peli kulkeutui myöhemmin nahka- tai rättipalloversiona Toscanan satamakaupunki Livornon (engl. Leghorn) kautta Englantiin, ja siitä ovat syntyneet sekä nykyfudis että rugby.

Peliareenana Firenzessä on jo vuosisatoja ollut Santa Groce -kirkon edusaukio, nykyjaliskenttää vähän pienempi tila. Pinta on hiekoitettua nupukiveä, ei nurmea. Ennen ei mukulakivien suojana ollut hiekkaakaan. Joukkueita vuosittaisessa turnauksessa on vain neljä, Firenzen alkuperäiset, vanhat kaupunginosat. Pelaavissa joukkueissa on 26 pelaajaa kummassakin. Kaikki pelaavat, koko ajan. Maali syntyy, jos pallon saa potkaistua tai viskattua vastapuolen takaseinään. Muita sääntöjä ei ole.

Katsomo oli meidän pelissämme tupaten täynnä, puolet sinisen Santa Grocen kaupunginosan, puolet vihreän San Giovannin kannattajia. Lämmitelyssä kummastelimme, kun pelaajat treenasivat nyrkkeilylyöntejä. Potkut muistuttivat enemmän karatea kuin sisäteräsyöttöjä. "Hieno laji", avulias Santa Grocen kannattaja vieressäni alusti. "Ei toki aivan samanlaista kuin Messin peli", hän lisäsi.

52 pelaajan lisäksi kentälle sulloutui kymmenkunta tuomaria ja parikymmentä raavasta ensiapumiestä.

Kun alkulaukaus (!) kajahti, joukkueet ryntäsivät vastatusten, ja pelaajat alkoivat mättää toisiaan urakalla turpaan. Sinisten toppari piti ensimmäiset minuutit palloa tyynesti takalinjalla, eikä yrittänyt syöttää kenellekään. 150-kiloinen hyökkääjäkorsto heitteli pienempiä kuin savikokkareita, kunnes hänet tyrmättiin nupukiville.

Sitten alkoi ensimmäinen hyökkäys. Sitä, jolla oli pallo, sai koettaa pysäyttää kaikin keinoin: hyppäämällä niskaan, kamppaamalla, mätkimällä. Mahdolliset syöttölinjat tukittiin menemällä ottamaan matsia syöttöä kärkkyvän pelaajan kanssa.

Kaaosmaisesta kylätappelusta alkoi paljastua suunnitelmallisuus. Osa pelaajista aiheutti tahallaan mylläköitä ja uhrautui ottamalla turpaan, jotta vikkeläkinttuisimmat pääsisivät etenemään vastalaidalla.

Eikä kukaan filmannut tässä mittelössä. Äkkiä tajusin kuinka syvästi inhoan yhtä piirrettä nykyjalkapallossa: loputonta kieriskelyä ja näyttelemistä. Euroopan parhaat seurajoukkueet ovat täynnä filmitähtiä, jotka esittävät taituruudella kuolevia joutsenia heti tilaisuuden tullen. Monen sinänsä jännittävän pelin viimeinen viisitoista viimeistä minuuttia on muuttunut aivan mahdottomaksi fudisfanin katsoa, kun johdossa olevan joukkueen pelaajat kaatuilevat vuoron perään kieriskelemään nurmen pintaan. Ai ai, kun sattuu koko ajan.

Monelle nykytähdelle olisi tervettä viettää vartti Santa Grocen aukealla originaalifudiksen parissa. Voisi kasvattaa vähän luonnetta.

Kirkkoaukiolla peliä ei keskeytetty loukkaantumisten vuoksi. Ruhjeita paikkailtiin kesken painin, toinen pukareista sai pään ympärille sideharsoa ja toinen vettä juotavaksi, ettei lämpöhalvaus iske teutaroidessa.

Tunnin taistelun tauottua vastajoukkueiden pelaajat kaulailivat toisiaan ja olivat yhteisen taistelun läpikäyneitä tovereita.

Mitä saa voittajatiimi palkinnoksi? Ei miljoonia euroja. Ei mainossopimuksia. Ei kirkuvia pikkutyttöjä. Vaan vuosituhantisen perinteen mukaan lehmän. Kaikki veri vuodetaan kaupunginosan kunnian ja lehmän tähden.

Sisäsiistissä turvayhteiskunnassamme pitäisi syvästi paheksua tällaista sekasortoista nyrkkimylläkkää, mutta minuun ottelu jätti syvemmän taidejäljen kuin Mona Lisa tai Espanjan maajoukkueen viisikymmentä viime maalia. Jukolan seitsemän veljestä siinä ottivat tantereen pöllytessä mittaa Toukolan poikien kanssa. Mielessäni näin Aleksis Kiven kentän laidalla kannustamassa.

Ja hitto, jos joku kehtaa kieriskellä illan Espanja-Suomi -pelissä pienestä, olemattomasta hipaisusta, niin huudan ammuu! Ei vaan bää, bää!