Nykyään ihmiset kehuskelevat liikuntasuorituksillaan. Maraton ja triathlon ovat arkipäivää, oma 77-vuotias enoni juoksi juuri 334.:nnen maratoninsa, ja hän aloitti vasta päälle viisikymppisenä.
Harvemmassa ovat sen sijaan nykypäivänä ne, jotka voivat sanoa lukeneensa Leo Tolstoin Sodan ja rauhan.
Minä voin. Aloitin Leo Tolstoin neliosaisen, 1863-sivuisen (suomennos Esa Adrian) eepoksen yksitoista päivää sitten Kotkansaaren rantakalliolla ja puskin maaliin keskimääräisellä 170 sivun päivä- ja yötahdilla muun elämisen ohessa. Joinakin vuorokausina innostuin lukemaan kolmattasataa sivua, heikoimpinakin hetkinä meni sata rikki. Joka päivä luin, joka ikisen sanan, välillä jotkut luvut kahdesti, kun yritin päästä selville Tolstoin historianfilosofisista selityksistä, jotka eivät aina ole kaikista selkeimpiä.
Olin hankkinut Sodan ja rauhan toukokuussa 1993, eli 21 vuotta kului ennen kuin tartuin urakkaan.
Pääsin joka tapauksessa helpommalla kuin Tolstoin vaimo Sonja, jonka Leo pani kirjoittamaan opuksensa seitsemän kertaa puhtaaksi.
Hämmästyin siitä kuinka vetävää Tolstoin ihmiskuvaus oli. Luonnekuvaus oli moniulotteisempaa kuin HBO:n sarjoissa ja teksti kesti hyvin sen, että "kyynelehtiä" ja "purskahti itkuun" -verbit toistuivat kymmeniä, jos ei satoja kertoja.
Laseja pirstottiin illalliskuvauksissa muutama tuhat.
Sotakuvaukset kävivät luihin ja ytimiin, kolmannen osan pitkä Borodinon taistelukuvaus sai Tarantinon tuntumaan väkivallan kuvauksessaan noviisilta. Ensimmäisen osan Austerlitzin taistelu oli myös hurjasti kirjoitettu, kohti kuolemaa karauttava ratsuhyökkäys korskui ja kumisi vaikuttavammin kuin Jacksonin Sormusten herra -elokuvissa.
Niin, ei ole sattumaa, että vertaan Sotaa ja rauhaa nykyajan spektaakkelielokuviin. Parhaimmatkaan erikoistehosteet, isoimmatkaan skriinit ja suurimmatkaan leffasalien kaiuttimet eivät mielestäni nouse tehoiltaan yhtä vaikuttaviksi kuin Sodan ja rauhan mielipuoliset taistelukohtaukset.
Väinö Linna on selvästi aikoinaan Tolstoinsa lukenut, ja Tuntemattomassa sotilaassa elää vahvasti Sodan ja rauhan henki. Samoin Täällä pohjantähden alla -trilogiassa. Aatelisto on vain muuttunut vuosisadan vaihtuessa jermuiksi ja torppareiksi.
Tolstoin kahtatuhatta sivua hipovan eepoksen lävistää vahva historiallisfilosofinen näkemys. Suurimmat sotajohtajat omaavat hänen mielestään armeijassa vähiten päätösvaltaa, he ajautuvat tahdottomina keulakuvina sodan virran ja kausaliteettien mukana. Tolstoi kirjoittaa: "Sotapäälliköitä nimitetään neroiksi vain siksi, että heitä ympäröi loisto ja valta ja lukemattomat ihmiset mielistelevät valtaa sisällyttämällä siihen neron ominaisuuksia, jotka eivät siihen lainkaan kuulu. Päinvastoin, parhaat tuntemani kenraalit ovat olleet tyhmiä tai hajamielisiä miehiä."
Sanat ovat yllättävän ajankohtaisia. Katsommeko me ylöspäin nykyajan johtajia ja ministereitä siksi, että he ovat lahjakkaita, vai siksi, että heillä on valtaa? Vallanhimo on Tolstoilla monen sotapäälliköksi päässeen tärkein ominaisuus.
Sotasuunnitelmien laatijien työtä Tolstoi pitää täysin turhana, taistelut ratkeavat taistelukentällä eivätkä suunnittelupöydällä. Parhaimmat suunnitelmat romuttuvat jo taistelujen alkuvaiheessa. Suurimmat taistelut ratkaisee pienin, arvottomin sotilas - ja sattuma. Linna on selvästi lukenut näitä Tolstoin käsityksiä hyvin tarkasti Tuntematonta sotilasta kirjoittaessaan. Tolstoi kirjoittaa samaan aikaan mikrohistoriaa ja vetää taivaankannen kokoisia kaaria.
Niin, ehkä myös pääministerillemme tekisi hyvää lukea tänä levottomana maailmanaikana Sota ja rauha ja treenata vaihteeksi tosissaan myös hengenkulttuuria. Haastetta kirjassa kyllä riittää kovimmallekin sporttimiehelle. Ja avaimia siitä saa varmasti nykyajan levottoman Euroopan analysointiin, enemmän kuin 140 merkin verran.
