Nuo oudot, kummat liikennemerkit

Maaliskuu on jo hyvässä vauhdissa, kun ehdin ensimäisen kerran syventyä blogini pariin. Onneksi nyt näyttää olevan paremmin aikaa. Muutaman päivän päästä ilmestyy graffititeemainen dekkarini Tyttö ja pommi, ja sen kunniaksi aloitan graffitihenkisesti. Katutaiteen ytimestä, symbolien maailmasta.

Minua ovat aina kiinnostaneet arkipäivän pienet, oudot asiat, jotka huomaamme monesti lapsena paljon tarkemmin kuin aikuisena. Yksi tällainen ovat liikennemerkit, nimenomaan poikkeukselliset liikennemerkit. Vuosien mittaan olen kartuttanut kokoelmaa erikoisista liikennemerkeistä, ja tässä joitakin. Suurimman osan kuvista on ottanut elämän kanssakulkijani Kirsi, työnjakomme kun monesti on, että minä kirjoitan, hän kuvaa. Molemmat ihmettelemme.

Kielletty ajosuunta -merkki houkuttelee puoleensa katutaiteilijoita ympäri Eurooppaa. Suomessa keltainen poikkiviiva kahlitsee luovaa ilmaisua, mutta manner-Euroopassa Kielletyn ajosuunnan vaakaviiva on merkissä keltaisen sijasta valkoinen ja herättää selvästi monia inspiroivia ajatuksia. Lankkuvaras-version olemme nähneet useassa paikassa Italiassa, Autokuski-versio on bongattu Firenzessä ja Kakkiva pulu Berliinissä.

 

Kuopat-merkistä löytyy Kotkan Kuusisen pientareelta naisellisia kumpareita ällistelevä versio, jonka kysymysmerkkipäinen pukuherra tuo jostain syystä mieleeni missikisojen tuomariston.

Korsikassa liikennemerkit ovat politiikkaa ja edustavat monen korsikalaisen vierastamaa emämaata, Ranskaa. Useimmat Korsikan liikennemerkeistä on ammuttu riekaleiksi, liikennemerkkien kohtelulla ilmoitetaan mielipide Pariisiin. Ampumisen lisäksi ranskan kieli tussataan merkeissä yli ja kirjoitetaan korsikaa päälle. Ylemmässä merkissä ranskankielinen koulu-sana (école) on muutettu korsikan scolaksi. Merkin jälkimmäinen lapsi on päässyt hengestään. Alempaa merkkiä on muun runtelun lisäksi korjattu korkeuden suhteen: olemme merkin mukaan 13111 metrin korkeudessa, niin korkealta korsikalaiset tuntevat mannerranskalaisten tekevän päätöksiä heidän päänmenokseen.

Aina merkki ei muutu kiinnostavaksi vain sitä muuntelemalla. Hyvin kiinnostavia ovat myös liikennemerkit, jotka liittyvät tiukasti kaupungin poikkeukselliseen ominaisuuteen. Venetsiassa olen aina ihaillut paikallisia pyörätiemerkkejä, jotka kaupungissa on omistettu gondoliliikenteen ohjailuun. Pamplonassa ainutlaatuisia ovat heinäkuisen härkäjuoksun suuntaa näyttävät liikennemerkit: onhan hyvä tietää mihin suuntaan härät ahtailla mukulakivikujilla ryntäävät, ettei juokse vahingossa niitä päin.

Pyhiinvaelluksella katutaiteen keskellä

Berliiniä kierrellessään tuntee olevansa pyhiinvaelluksella. Nyky-Berliini on katutaiteen yhdistetty Lourdes, Santiago da Compostela ja Jerusalem. Siellä kävijä tuntee totisesti valaistuvansa. Tässä muutamia maistiaisia.

 

Hylätty varasto ponnistaa Warschauerstrassen aseman lähellä maasta.

 

 

Me ihmismuurahaiset: ponnistelemme väsymättä, kunnes voimat pettävät.

 

 

 

Brasilian kuuluisimmat katutaiteilijat, kaksoset Os Gemeos yhdistetään omaan väriinsä, tiettyyn keltaiseen sävyyn joka kuvan monikymmenmetrisellä miehellä on käsissään ja kasvoissaan. Väristä puhutaan nykyään Kaksostenkeltaisena. Kuvan vasemmasta alakulmasta näkee brassityyliin pidennetyillä kirjaimilla ajan, joka Kaksosilla meni kyseisen muraalin tekemiseen: 16 tuntia 29 minuuttia. Harvalta onnistuisi.

 

 

Os Gemeosin työt ovat täynnä yksityiskohtia. Hahmon vasemman rintataskun päällä on rintanappi, jolla on meksikolaisen vapaapainijan naamari. Painijan ihonväri tietysti kaksostenkeltainen.

 

 

 

Alias kuvaa sapluunatöissään usein yksinäisiä, murheellisia lapsia, jotka ovat kätkeneet kasvonsa käsiinsä.

 

 

Aliaksen spreijattu omakuva. Tässä nimenomaisessa tapauksessa voi ajatella, että kasvoja ei ole kätketty murheellisuuden takia, vaan tunnistamisen estämiseksi.

 

 

Yksi hienoimmista muraalintekijöistä on Blu. Hänen jokaisessa muraalissaan on vahva sanoma. Vasemmassa työssä kulta ja rikkaus koristavat ja kahlitsevat haltijaansa. Oikeanpuoleisessa muraalissa supersankarit Itä ja Länsi riisuvat toisiltaan naamioitaan.

  

Idän ja lännen syleily

Rudyard Kipling aloitti jykevän runonsa The Ballad of East and West:

Oh, East is East, and West is West, and never the twain shall meet,
Till Earth and Sky stand presently at God's great Judgment Seat.

Yrjö Jylhän tunnettuna suomennoksena alku kuuluu:

Itä on itä ja länsi on länsi - ei kohtaa ne toisiaan.

Uuno Kailas teki kotimaisen version teemasta 12-säkeistöiseen runoonsa nimeltä "Rajalla". Sen ensimmäinen ja viimeinen säkeistö ovat yhteneväiset, ja niitä lausuttiin hurmioituneeseen ääneen monella esiintymislavalla aplodien kaikuessa:

Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana länttä ja Eurooppaa;
varjelen vartija sitä.

Monta sukupolvea suomalaisia ja eurooppalaisia on kasvatettu aikanaan uskoon, että yksi  ihmissuvun syvimmistä rajapinnoista kulkee idän ja lännen välillä. Siksi on erityisen miellyttävää katsella Berliinissä muurinjäänteiden vieressä isoa seinämaalausta, jossa Itä-Saksa ja Länsi-Saksa syleilevät toisiaan täynnä rakkautta muurin murtumisen jälkeen.

Naisen takapuolta pitkin kulkee itäsaksalaisista liikennevaloista tuttu Ampelmann, nimenomaan se Ampelmann, joka vihreänä sallii kulun yli kadun toiselle puolelle.

Pidän myös miehen reiteen "tatuoidusta" tekstistä: Berliini on köyhä mutta seksikäs.

Valkyriat ovat urheilleet lihavuutensa olemattomiin

En voi kyllin kehua Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran matkakirjasarjaa "Kirjailijan kaupunki", johon on koottu kaupunkiteeman ympärille suomalaisten kirjailijoiden ja matkailijoiden kuvauksia kulloisestakin citystä vuosikymmenten ja -satojen varrelta.

Sarjassa ovat ilmestyneet omat opuksensa ainakin Budapestista, Lontoosta, Pariisista, Prahasta, Roomasta ja Tartosta. Suomalaiskaupungeista ovat sarjaan päässeet jo Turku ja Oulu.

Ensi viikolla on matka Berliiniin tiedossa, ja olen taas kuluttanut kädessäni Berliini-versiota, jota viimeksi selasin ja merkkasin kovasti kirjoittaessani romaaniani Parempi maailma ja etsiessäni suomalaisten matkanaisten ja -miesten 1900-luvun alkuvuosikymmenten kokemuksia kaupungista.

Tällainen kaupungin elämää vuosikymmenten varrella seuraava matkakirja tavoittaa kaupungin sielun paljon paremmin kuin nykyään muodissa olevat matkaoppaat, jotka keskittyvät kertomaan mistä saa halvinta olutta, parasta currywurstia ja cooleimmat vaatteet ja mitä ne kaikki maksavat. Nykyisin monet matkaoppaat muistuttavatkin usein matematiikan oppikirjoja, niissä tuntuu olevan enemmän numeroita kuin sanoja.

Mutta minä haluan matkaa ennen aistia Berliinin, en laskea sitä taskulaskimella. Uppoan siis hetkeksi Olavi Paavolaisen ekspressiivisiin kokemuksiin vuodelta 1929:

"Zoon luona kohoava kirkko hohtaa torninristiä myöten punaisena reklaamitulien valoista! Valkyriat ovat urheilleet lihavuutensa olemattomiin. Loreleyt eivät enää laulele hiuksiaan suoriessaan vaan kulkevat sähkökiharoissa ja soittavat gramofoonia."

Tai ehkäpä sittenkin Hagar Olsson huhtikuussa 1928 haistelemassa laajentunein sieraimin ympärilleen:

"Infernaalisen kylmää mutta asfaltti kuitenkin välkkyy houkuttelevasti, ja mainosvalot, suurkaupunkituoksut! Jopa bensiini tuoksuu täällä erilaiselta kuin Helsingissä."

Johan Vilhelm Snellman tuntuu erityisen pettyneeltä berliiniläisiin naisiin 1841, liekö saanut juuri edellisenä iltana pakit:

"Berliinin naisista puuttuu vapautuneisuus ja viehättävyys, jopa ilmeistä vireys ja iloisuus. Huolehtiminen asujen moninaisista sievistä pienistä koristeista, pitseistä, manseteista jne., näyttää olevan Berliinissä täysin tuntematonta. Siellä näköjään myös rakastetaan erityisesti mustaa ja tummia värjeä, luultavasti siitä syystä, että ne sietävät likaa niin hyvin."

Annikki Setälä on elänyt eri syystä vakavissa tunnelmissa 1954:

"Raunioita, hävitettyjä taloja joka puolella. Ikkuna-aukot tuijottivat mustina. Ja kuitenkin vallitsi omituinen tunne, ikään kuin rauniot olisivat eläneet. Miten paljon ihmisiä olikaan raunioiden alle hautautuneina!"

Nuori Jörn Donner kertoo 1958 parissa lauseessa matkailusta paljon, on kyseessä sitten Berliini tai mikä tahansa maailman suosituista matkakohteista:

"On berliiniläisiä, jotka eivät ole milloinkaan käyneet Kurfürstendammilla. On ulkomaalaisia, jotka eivät ole koskaan käyneet muualla Berliinissä kuin Kurfürstendammilla."

Niin, pitäähän tähän Berliinistä poistuva Mika Waltarikin vielä saada vuodelta 1928, kiteyttämään se, miksi toiset meistä ovat matkavietin riivaamia:

"Istuessani keinuvassa vaunussa, Berliinin valojen hävitessä taakseni, taivaan kajastaessa keltaista tulta, tuhansien vaihdelyhtyjen vilahtaessa ohitse, tunsin, kuinka olin vain teräspalanen, jota suunnaton magneetti vetää luokseen. Minulla ei ollut omaa tahtoa. Oli vain tunne ja sisäinen pakko: eteenpäin!"

SKS:n kirjaa lukiessa tajuaa mikä ero on matkakirjalla ja matkaoppaalla. Matkaoppaan tiedot hintoineen ja sisäänpääsyaikoineen vanhenevat vääjäämättä. Matkakirjan  innostuneet tai närkästyneet tai oivaltavat kommentit ympäristöstään elävät, huvittavat, ihastuttavat ja raivostuttavat vuosikymmenten, vuosisatojenkin jälkeen.

Haluaisin kirjoittaa matkakirjan. Matkustanut olen, mutta ikinä en ole sellaista kirjoittanut.

Saksani lyhyt historia

Koska olen juuri lähdössä elämäni ensimmäistä kertaa Moselin viinialueille, ajattelin käydä läpi suhteeni Saksaan.

1970-luku:
Luin runsaasti Korkeajännityksiä, kaverilla oli niitä viisi hyllymetriä ja lainasin aina puoli metriä kerrallaan. Opin, että yleisimmät Saksan sanat ovat Aargh! Aaaargh! Achtung! Aah! Halt! Uugh! Aaaaaargh! Mein Gott! Donnerwetter! ja Aaggghhh!

1976, Montrealin olympiakisat:
Ihmettelin miksi kaikki itäsaksalaiset naisjuoksijat näyttivät miehiltä.

1978:
Ala-asteen luokkatoverini (se joka omisti Korkeajännitykset) piti 5. luokalla yli tunnin mittaisen esitelmän II maailmansodan hävittäjälentokoneista. Monet niistä olivat saksalaisia. Muiden oppilaiden esitelmät kestivät 1-4 minuuttia.

1979:
Kuulin ensimmäisen saksalaiseni ääntelevän. Hän oli Nina Hagen.

1980, Moskovan olympiakisat:
Päätin, etten ikinä harrasta yhdyntää itäsaksalaisen naisjuoksijan kanssa. Vaikka joutuisimme autiolle saarelle kahden, ja maapallon tulevaisuus olisi meistä kahdesta kiinni.

1980-82:
Opiskelin yläasteella kaksi vuotta saksaa. Vaihtoehtoina valinnaisaineissa oli koulussani maa-ja metsätalous ja konekirjoitus. Sanavarastoni ei juuri laajentunut 1970-luvun aikana opitusta. Minun olisi pitänyt valita konekirjoitus.

1982-85:
En opiskellut lukiossa saksaa. Käytävillä liikkui permanenttitukkaisia tyttöjä ja poikia, joiden mielestä Scorpions oli maailman paras bändi. Itse olin punkkari. Minua yhdisti Scorpionsiin vain se, että horoskooppimerkkini on skorpioni.

1985-86:
Kävin armeijan pioneerikomppaniassa. Opin lisää Korkeajännitys-saksaa. Feuer! Schweinehund! Dummkopf! Dummkopf!!

1986:
Ostin joulukuuseen DDR:ssä tehdyt joulukuusenvalot. Ne palavat yhä vuonna 2013. Kaikki muu kodinelektroniikka on tällä välin moneen kertaan hajonnut.

1986-2011:
Innostuin opiskelemaan espanjan, ranskan ja italian kielet. Kävin ahkerasti kaikissa kyseisissä maissa kymmeniä kertoja. Unohdin koko Saksan olemassaolon.

2011:
Kävin elämäni ensimmäisen kerran Berliinissä. Söin currywurstin.

2012, joulu:
Vaimo antoi joululahjaksi saksan kielikurssin.

2013, 25. syyskuuta:
Lähden tänään Moseliin, viinitiloilla vierailemaan. Avasin eilen vaimon jouluna antaman kielikurssin. Olen tuplannut puolen tunnin aikana tähänastisen elämäni saksan kielen sanavaraston. Nyt se on 50 sanaa. Päätän opiskella lisää saksaa.