Joskus sitä ihmettelee suomen kielen muutoksia. Mistä ajatusten Tonavasta suomen kieleen on pesiytynyt esimerkiksi nykytapa kirjoittaa zombi, eikä zombie? Kirjoitustavan takana on ilmeisesti sama konsultti, jonka ansiosta Peyon luomia pikkuisia, sininahkaisia olentoja, strumffeja, alettiin kutsua Suomessa smurffeiksi. Strumffi kun oli muka liian hankala sanoa suomalaiselle tuppisuulle, joka ei osaa enää lausua oikein edes sanoja shokki, shakki ja shamppanja (nykyisin sokki, sakki ja samppanja).
Kun strumffit vesitettiin suomen kielessä smurffeiksi, Peyon piirroshahmoihin kohdistettiin samanlainen operaatio kuin oikeassa elämässä on tehty monelle pienkansalle: baskeille, kurdeille, saamelaisille ja inuiiteille. Valtaväestö on yrittänyt riistää heiltä oikeuden omaan kieleen ja sulauttanut sitä kautta väkisin osaksi omaa kulttuuriaan.
Strumffit puhuvat strumffia, jonka on tarkoituskin olla maailman vaikein kieli, ihmiskorvalle täysin käsittämätön. Kieli suojaa strumffeja sortajilta. Kielessä korvataan kaikki verbit, substantiivit ja suuri osa adjektiiveista strumffi-sanalla. Vain strumffi itse voi ymmärtää, mitä strumffi-ilmaus milloinkin tarkoittaa. Strumffit ovat luojansa Peyon kielessä, ranskassa, vielä hankalampia lausua, he ovat schtroumpfeja.
Kun schtroumpf kertoo syövänsä maukkaan omenan, hän sanoo: Je schtroumpf une schtroumpfieuse schtroumpf. Sen pitääkin kuulostaa Gordionin solmuun menneiltä äänihuulilta. Entä miltä kuulostaa helpotettu nykysuomennos: Minä smurffaan smurffin. Voi pehmo-oksennus.
Sama tämän zombien kanssa, josta joku suomen kielen hoitaja on nyt napsaissut viimeisen e-kirjaimen pois. Kyseessä on kauhukulttuurin ilmestyskirjamaisin peto, jonka nimen pitää lausumisen jälkeen jäädä roikkumaan ilmaan kuin suden ulvonnan. Zombie-e-e-e-e-e-e-e, eikä mikään lyhyt, kuohittu zombi.
Haitin saarella oli yhteisön sääntöjä rikkoneelle ihmiselle tapana antaa halvaannuttavaa myrkkyä, joka vaivutti uhrin noin vuorokaudeksi kuolemaa muistuttavaan tilaan. Tällöin ihmisparka haudattiin elävältä. Hän heräsi koomasta arkussa. Uhri kaivettiin ylös, kun hän oli viettänyt jonkin aikaa maan uumenissa. Arkusta autettiin ihminen, joka oli fyysisesti elävä, mutta henkisesti niin järkkynyt, ettei hän useinkaan toipunut koettelemuksesta.
Länsimaiset matkailijat kohtasivat haitilaisissa kylissä näitä ympäriinsä laahustavia, puhekyvyttömiä olentoja. He elivät jossain painajaismaisessa omassa maailmassaan, elämän ja kuoleman rajalla. Näitä ihmisiä kutsuttiin nimellä zombie. Olemukseltaan nämä alkuperäiset zombiet muistuttivat enemmän Hugo Simbergin maalaamia piruparkoja kuin nykyajan filmiteollisuuden aivoja ahmivia fantasiahirviöitä. Heidän kulkiessaan ohi jäljelle jäi vain vaimea, haikea valitus: zombie-e-e-e-e-e.
