Mitä kirjailijan päässä tapahtuu?
Tämä blogi tuo julki uteliaisuuden ja ideoiden lähteitäni.
Jotkut niistä päätyvät kansien sisään, jotkut eivät.
perjantai 9. elokuuta 2013
Säihkyvin silmin riidellään vaikka kahdesta pennistä
Kesällä matkustin Italiassa. Hyllystä poimin jälkikäteen isoäitini Aune Vestergrenin 1918 painetun Kansakoulun maantiedon, joka on peräisin Suomen historian kohtalokkaalta vuodelta. Ilmankos onkin aika repaleinen.
Nykyiset maantiedon kirjat luettelevat eri maista uskollisesti pinta-alan, korkeimman vuoren, pisimmät joet, isoimmat järvet, elinkeinot, rahayksikön, lipun värit, suurimmat kaupungit ja tukun muita numerotietoja ja nimilistoja.
Vuoden 1918 Kansakoulun maantieto lähestyy vieraita maita eri kantilta, eläytyvästi. Siteeraan kirjasta Napolin esittelyä:
"Kun Napolissa astuu junasta, voisi luulla tulleensa villien joukkoon, sillä huutajat ja jos jonkinlaiset ansionhakijat karkaavat suurissa joukoissa hurjan tulisesti meluten, kiistellen ja huutaen matkustajan ja hänen kapineittensa kimppuun. Sano heille sananenkin tai katso vain heihin päin, niin et mitenkään pääse heistä erilleen. Samallaista elämää tapaat kaikkialla kaupungissa. Paikka paikoin ei tiedä, mihin sitä siellä jalkansa laskisi, kun joka paikka on niin täpösen täynnä ihmisiä ja tavaroita."
Seuraa erilaisten ammattien (levyseppä, lumppukauppias, tappurakauppias, tiilentekijä, kastanjanpaahtaja, seppä, kaislanpunoja...) värikkäitä kuvauksia, joista Waltarikin olisi ollut ylpeä. Sitten juttu jatkuu:
"...jos jonkinlaisia työmiehiä sadoittain, ja kaikki ne tulisella kiireellä tekevät työtään, ja heidän seuraansa lyöttäytyy koko joukko naisia ja lapsia, jotka huviksensa siinä etsivät eläviä toistensa päistä. Täällä vihelletään, tuolla lauletaan, poikki kadun puhutellaan huutaen ystäviään tai säihkyvin silmin riidellään vaikka kahdesta pennistä, sillä välin kun lukemattomat laumat puolialastomia lapsia hurjasti huutaen ja rajusti, ikään kuin tuulen lennättäminä juosten leikkivät palloineen ja kiekkoineen."
Napolin esittely päättyy kokoavaan kappaleeseen:
"Tuossa mellakassa, jonka saavat aikaan rantoja vastaan rajusti kuohuva meri, kirkuvat ihmiset, mölisevät ajojuhdat ja kävijöitten jaloissa puikkelehtivat, vinkuvat porsaat, näkee joskus naisia tukkanuottasilla tai tappelemassa keskenään, mutta juopuneita ei milloinkaan, vaikka kohta lasillinen seudun maalaisviiniä kelpaa miltei jokaiselle."
Ensimmäisen kerran kuvauksen luettuani ihailin tarinan kerronnallista lentoa. Tarina imaisee lukijansa sisään kuin hyvä romaani, aivan toisin kuin pitkät nykymaantiedon luettelot ja rahayksiköt. Napoli kuhisi ympärilläni kaikilla aisteilla samalla kun luin.
Toisella lukemalla mietin kirjoittajan mahdollista rasistisuutta, jonkinlainen kansakuntien erotteleva luonnehdintahan on vanhoissa maantiedon kirjoissa enemmänkin sääntö kuin poikkeus.
Kolmannella lukemalla minun oli kuitenkin myönnettävä, että kirjoittaja antaa aistivoimaisessa kuvauksessaan huolimatta harvinaisen myönteisen kuvauksen sadan vuoden takaisesta kaupungista. Hän kuvaa virke toisensa jälkeen hurjaa kuhinaa, jossa ihmiset tekevät satoja erilaisia töitä, Napoli ei ole suinkaan laiskottelijoiden kaupunki.
Täitä oli sata vuotta sitten ongelmaksi asti niin herroilla kuin narreilla, niin Suomessa kuin Englannissa, niiden nyppimisessä ei ole mitään outoa.
Erityisesti minuun tekee vaikutuksen kohta, jossa kertoja puhuu napolilaisista lapsista, jotka "tuulen lennättäminä juosten leikkivät palloineen". Italian jalkapallomahti ei ole syntynyt tyhjästä, meillä on lapsuudesta lähtevästä armottomasta treenaamisesta todiste jo Kansakoulun maantiedossa vuodelta 1918! Lasten puolialastomuus tarkoittanee sortsien pitoa. Luterilaisessa Suomessamme miehet lähtivät ulkomaanmatkoille tummissa puvuissa vielä pitkälti 1970-luvulla, ja jos joku uskalsi riisua kaupungissa paitansa, se oli koko muulle seurueelle järkytys.
Hämmentävän tarkkaa on myös, miten kertoja parilla rivillä havainnoi samaan aikaan viinin laajan käytön italialaisessa arjessa ja sen, ettei tästä huolimatta Napolissa näy juopuneita. Riidat johtuvat muusta kuin liiasta alkoholinkäytöstä. Tämä pitää paikkansa yhä. Lähes miljoonan asukkaan Napolissa on kokemusteni mukaan vaikea löytää humalaista kaduilta. 55 000 asukkaan Kotkassa kohtaan niitä lyhyellä kesäisellä kävelyretkellä helposti tusinan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Vau, onpas upea löytö! Kyllä nykylapsetkin varmaan mielellään tällaista tekstiä lukisivat.
VastaaPoistaSata vuotta sitten kansakunnat erosivat varmaan paljon enemmän käyttäytymiseltään kuin nykyään, kun juro suomalainenkin on lähes hävinnyt maapalloistumisen myötä.
Kiva, että olet palannut takaisin bloggaamaan. Pidän värikkäästä kielestäsi. Olin yleisössä, kun puhuit talvella Kouvolan lyseon lukion 110-vuotisjuhlassa; täytyy sanoa, että puhut yhtä eläväisesti kuin kirjoitat.
Kiitos Marjatta kauniista sanoistasi! Kesän kaikenlaisten tutkimusretkien jälkeen on taas aikaa kirjoittaa tätä blogiakin.
VastaaPoistaIsoäitini Maantiedon kirja on kyllä aika pistämätön herkullisuudessaan, käytin siitä paria juttua romaanissani Veden paino.
Esim. Englannin kuvaus alkaa seuraavasti: "Olet ehkä joskus nähnyt pitkäkasvuisen, vahvanenäisen, lippalakkisen herrasmiehen, joka vakavana kävelee sisävesiemme laivan kannella tai istuu jonkun kosken rannalla lohia onkimassa. Hän on englantilainen."
Hieno löytö. Tavoitan myös omat fiilikseni Napolin kaduilta, vaikka yksityiskohdat olivat toiset, päälle vyöryvä elämä jäi mieleen.
VastaaPoistaHei.
VastaaPoistaNykyisiä (maantiedonkin) oppikirjoja tehdessä pyritään välttämään luetteloita. Mainitsemasi asiat (pinta-ala ym.) ovat tarvittaessa ns. tietoruuduissa. Varsinainen teksti on sitten ihan muuta.
Vanhat kirjat sisältävät tosiaan viihdyttäviä tilanne- ja henkilökuvauksia. Käytän ajoittain niitä opetuksessani havainnollistamaan asenteiden ja maailmankuvien muuttumista. Ja toisaalta myös muuttumattomuutta.
Harmin usein vanhojen kirjojen tekstit ovat myös kovin stereotyyppisiä: "englantilaiset oppivat golf-pelin aakkoset jo nuorina" tai "neekerit ovat lapsellisen huolettomia ja seuranhaluisia...työtä he tekevät vain pari tuntia kerrallaan sen verran, että hädin tuskin elävät päivästä päivään". Nykyisissä oppikirjoissa stereotypioita on pyritty välttämään.
t. Rita Keskitalo
Ymmärrän tuon. Stereotypioitahan vanhat kirjat ovat täynnä. Toisaalta Mondon päätoimittaja Kati Kelola kommentoi tekstiä, että jos nauhoitettaisiin matkailijoiden päänsisäisiä ajatuksia, eroaisivatkohan monet tästä nykyäänkään. Stereotypiat istuvat arjessa lujassa, yhä myös Italian sisällä. Monen milanolaisen mielestä kaikki Roomasta alaspäin kuuluu ennemmin Afrikkaan kuin Italiaan. Kotoisessa Suomessa otetaan yhä kaikki irti hämäläisyydestä, pohjalaisuudesta ja savolaisuudesta, niin maakuntatunteen nostatuksessa kuin vitsinväännössä.
PoistaKatsoisin että on sekä myönteisiä stereotypioita että kielteisiä stereotypioita. Minusta ei ole mitään syytä sulkea myönteisiä stereotypioita ihmiselämästä pois. Kielteisiä voi kukin meistä yrittää muuttaa. Stereotypioiden karsiminen niiden lajista riippumatta jollain kummalla tavalla tuntuu valjuunnuttavan elämää, leikkaavan siitä kulmat pois ja karsivan sen monimuotoisuutta.
Oppikirjoihin palatakseni: itseäni hämmentää miksi läpi elämänsä mukanamme matkaillut, paljon lukenut ja koulussakin viihtyvä poikani (nyt 17 v) pitää kovasti vieraista maista ja niiden ihmisistä, mutta samalla pitää koulumaantietoa yhtenä koulun tylsimmistä aineista. Joku mukaansatempaava löytöretkihenki maailman kolkkiin maantiedon kirjoista tuntuu puuttuvan.