Huuhkajat ja syyskuu

Vaikka kuinka olemme postnokia-Suomessa kaupunkilaistuneet ja someistuneet, niin luonnon kaikenläpäisevä voima suomalaisessa arkipäivässä on hämmentävää. Kaksi esimerkkiä.

Ensimmäinen esimerkki tulee palloilusta:

Suomen jalkapallomaajoukkueen lempinimi on Huuhkajat. Nimi löi läpi, kun Olympiastadionilla asusteleva Bubo bubo (lempinimeltään Bubi) keskeytti kentällelennollaan Suomen ja Belgian välisen EM-karsintaottelun kuudeksi minuutiksi kesäkuussa 2007. Suomi teki keskeytyksen jälkeen kaksi maalia ja voitti. Jälkeenpäin tuntuu, että maajoukkue oli vain odottanut jotakin kummallista luonnonilmiötä ristimänimekseen.

Naisten maajoukkueen lempinimi on Helmipöllöt. Suomen korisjoukkuetta kutsutaan paraikaa käynnissä olevissa EM-kisoissa Susijengiksi.

Vilkaisu muiden maiden nimeämiskulttuuriin. 

Ruotsin jalkapallomaajoukkueen lempinimi on Blågult, Sinikeltaiset.
Italian fudismaajoukkueen lempinimi on Gli Azzurri, Siniset.
Hollannin fudismaajoukkueen lempinimi on Oranje, Oranssit.
Ranskan joukkueen lempinimi on Les Bleus, Siniset.
Espanjan maajoukkueen lempinimi on La Roja, Punaiset.
Romanian joukkueen lempinimi on Tricolorii, Kolmiväriset.
Argentiinan maajoukkueen lempinimi on La Albiceleste, Valkosiniset.
Uruguayn lempinimi on La Celeste, Taivaansiniset.

Eiköhän tämä riitä. Useiden fudismaiden joukkueiden lempinimet on otettu suoraan pelipaitojen väreistä.

*******

Toinen esimerkki tulee kuukausista:

Euroopan useimmissa kielissä kuukausien nimet juontuvat suoraan latinan kielestä ja Rooman valtakunnan ajoista. Roomalaisten kuukaudet olivat Ianuarius, Februarius, Martius, Aprilis, Maius, Iunius, Iulius, Augustus, September, October, November, December. Käykäämme lyhyesti läpi mitä nämä kuukausien nimet tarkoittavat, vaikkapa nykyajan valtakielen, englannin versioina.

January = Janus-jumalan (alkujen ja muutosten jumala) mukaan
February = Februalian, rituaalisen puhdistautumisen juhlan mukaan

Edelliset kaksi kuukautta lisättiin kalenteriin vasta myöhemmin. Alkuperäinen roomalainen kalenteri oli vain 10-kuukautinen ja alkoi maaliskuusta.

March - Marsin, sodanjumalan mukaan
April - verbistä aperire, avautua, nuppujen avautumisen aika
May - Maian, kasvun jumalattaren mukaan
June - Juno-jumalattaren mukaan (valtion suojelija, Zeuksen puoliso)
July - Julius Caesarin mukaan
August - keisari Augustuksen mukaan
September - Seitsemäs, 10-kuukautisen kalenterin seitsemännen kuun sijaluku
October - Kahdeksas
November - Yhdeksäs
December - Kymmenes

Kahdestatoista kuukaudesta neljä on järjestyslukuja, neljä antiikin jumalien nimiä, kaksi keisarien nimiä, yksi uskonnollisen juhlan nimi. Yksi, April, kuvaa luonnon senhetkistä tilaa.

Suomalaisten kuukausien nimet tulevat seuraavista asioista:

tammikuu - tammi on akseli, keskipuu, tammikuu on talven keskus
helmikuu - aurinko voimistuu, päivisin sulanut vesi jäätyy öisin puunoksiin helmiksi
maaliskuu - epävarma alkuperä, yhden teorian mukaan tulee maasta, siitä, että maa alkaa paljastua pälviksi lumen alta
huhtikuu - sanasta huhta, kaski, huhtikuussa kaadettiin kesäkasken puut kuivumaan
toukokuu - touko tarkoittaa kevättä, myös kevätviljaa
kesäkuu - ei tarvitse selityksiä
heinäkuu - heinänkorjuun aika
elokuu - elo tarkoittaa tuleentunutta, korjattavaksi kypsää viljaa
syyskuu - juuri nyt, tämä vuodenaika
lokakuu - monesti paljon lätäköitä ja lokaa, loskaa
marraskuu - marras tarkoittaa kuollutta, marraskuussa luonto on kuollut
joulukuu - juhlan mukaan

Kahdestatoista suomalaisesta kuukaudesta yksitoista tulee luonnosta, yksi uskonnollisesta juhlasta.

*******

Elämme Suomessa keskellä uusinta teknologiaa, mutta nimikulttuurimme on paljon syvemmällä luonnossa kuin useimpien muiden Euroopan maiden.  Pohjoismaistakin olemme aivan uniikki tässä suhteessa. On se, hiisi vie, hienoa! (Hiisi = pakanuuden ajan uhrilehto, pyhä metsikkö.)

Säihkyvin silmin riidellään vaikka kahdesta pennistä

Kesällä matkustin Italiassa. Hyllystä poimin jälkikäteen isoäitini Aune Vestergrenin 1918 painetun Kansakoulun maantiedon, joka on peräisin Suomen historian kohtalokkaalta vuodelta. Ilmankos onkin aika repaleinen.

Nykyiset maantiedon kirjat luettelevat eri maista uskollisesti pinta-alan, korkeimman vuoren, pisimmät joet, isoimmat järvet, elinkeinot, rahayksikön, lipun värit, suurimmat kaupungit ja tukun muita numerotietoja ja nimilistoja.

Vuoden 1918 Kansakoulun maantieto lähestyy vieraita maita eri kantilta, eläytyvästi. Siteeraan kirjasta Napolin esittelyä:

"Kun Napolissa astuu junasta, voisi luulla tulleensa villien joukkoon, sillä huutajat ja jos jonkinlaiset ansionhakijat karkaavat suurissa joukoissa hurjan tulisesti meluten, kiistellen ja huutaen matkustajan ja hänen kapineittensa kimppuun. Sano heille sananenkin tai katso vain heihin päin, niin et mitenkään pääse heistä erilleen. Samallaista elämää tapaat kaikkialla kaupungissa. Paikka paikoin ei tiedä, mihin sitä siellä jalkansa laskisi, kun joka paikka on niin täpösen täynnä ihmisiä ja tavaroita."

Seuraa erilaisten ammattien (levyseppä, lumppukauppias, tappurakauppias, tiilentekijä, kastanjanpaahtaja, seppä, kaislanpunoja...) värikkäitä kuvauksia, joista Waltarikin olisi ollut ylpeä. Sitten juttu jatkuu:

"...jos jonkinlaisia työmiehiä sadoittain, ja kaikki ne tulisella kiireellä tekevät työtään, ja heidän seuraansa lyöttäytyy koko joukko naisia ja lapsia, jotka huviksensa siinä etsivät eläviä toistensa päistä. Täällä vihelletään, tuolla lauletaan, poikki kadun puhutellaan huutaen ystäviään tai säihkyvin silmin riidellään vaikka kahdesta pennistä, sillä välin kun lukemattomat laumat puolialastomia lapsia hurjasti huutaen ja rajusti, ikään kuin tuulen lennättäminä juosten leikkivät palloineen ja kiekkoineen."

Napolin esittely päättyy kokoavaan kappaleeseen:

"Tuossa mellakassa, jonka saavat aikaan rantoja vastaan rajusti kuohuva meri, kirkuvat ihmiset, mölisevät ajojuhdat ja kävijöitten jaloissa puikkelehtivat, vinkuvat porsaat, näkee joskus naisia tukkanuottasilla tai tappelemassa keskenään, mutta juopuneita ei milloinkaan, vaikka kohta lasillinen seudun maalaisviiniä kelpaa miltei jokaiselle."

Ensimmäisen kerran kuvauksen luettuani ihailin tarinan kerronnallista lentoa. Tarina imaisee lukijansa sisään kuin hyvä romaani, aivan toisin kuin pitkät nykymaantiedon luettelot ja rahayksiköt. Napoli kuhisi ympärilläni kaikilla aisteilla samalla kun luin.

Toisella lukemalla mietin kirjoittajan mahdollista rasistisuutta, jonkinlainen kansakuntien erotteleva luonnehdintahan on vanhoissa maantiedon kirjoissa enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Kolmannella lukemalla minun oli kuitenkin myönnettävä, että kirjoittaja antaa aistivoimaisessa kuvauksessaan huolimatta harvinaisen myönteisen kuvauksen sadan vuoden takaisesta kaupungista. Hän kuvaa virke toisensa jälkeen hurjaa kuhinaa, jossa ihmiset tekevät satoja erilaisia töitä, Napoli ei ole suinkaan laiskottelijoiden kaupunki.

Täitä oli sata vuotta sitten ongelmaksi asti niin herroilla kuin narreilla, niin Suomessa kuin Englannissa, niiden nyppimisessä ei ole mitään outoa.

Erityisesti minuun tekee vaikutuksen kohta, jossa kertoja puhuu napolilaisista lapsista, jotka "tuulen lennättäminä juosten leikkivät palloineen". Italian jalkapallomahti ei ole syntynyt tyhjästä, meillä on lapsuudesta lähtevästä armottomasta treenaamisesta todiste jo Kansakoulun maantiedossa vuodelta 1918! Lasten puolialastomuus tarkoittanee sortsien pitoa. Luterilaisessa Suomessamme miehet lähtivät ulkomaanmatkoille tummissa puvuissa vielä pitkälti 1970-luvulla, ja jos joku uskalsi riisua kaupungissa paitansa, se oli koko muulle seurueelle järkytys.

Hämmentävän tarkkaa on myös, miten kertoja parilla rivillä havainnoi samaan aikaan viinin laajan käytön italialaisessa arjessa ja sen, ettei tästä huolimatta Napolissa näy juopuneita. Riidat johtuvat muusta kuin liiasta alkoholinkäytöstä. Tämä pitää paikkansa yhä. Lähes miljoonan asukkaan Napolissa on kokemusteni mukaan vaikea löytää humalaista kaduilta. 55 000 asukkaan Kotkassa kohtaan niitä lyhyellä kesäisellä kävelyretkellä helposti tusinan.

Turpakäräjät

Kun Suomi pian kohtaa Espanjan tiki-taka -tyylillä pelaavan maajoukkueen, haluan palauttaa mieliin mistä jalkapallossa alun perin on ollut kyse. Espanjan maajoukkueen tyylihän perustuu jopa puuduttavuuteenkin asti siihen, että palloa varjellaan oman joukkueen hallussa. Tämän takia kaukolaukaukset ja keskityksetkin ovat lähes pannassa: niiden takia pallo voitaisiin menettää. Espanjan peli alkaa tehokkuudessaan tietyllä tavalla muistuttaa Nokian insinöörisuunnitteisia puhelimia Symbianin viime vaiheissa: teknistä vääntöä on, mutta ei vaan jaksa oikein tunnetasolla sytyttää.

Firenzessä meillä oli mahdollisuus nähdä nykyjalkapallon kantaisää, calcio fiorentinaa, jota jo Rooman legioonalaiset pelasivat legioonan kohorttien ja manipulien kesken pitääkseen yllä taistelutahtoa taistelujen välissä. Legioonalaiset käyttivät pelivälineenä voitetun vastustajan päätä. 

Peli kulkeutui myöhemmin nahka- tai rättipalloversiona Toscanan satamakaupunki Livornon (engl. Leghorn) kautta Englantiin, ja siitä ovat syntyneet sekä nykyfudis että rugby.

Peliareenana Firenzessä on jo vuosisatoja ollut Santa Groce -kirkon edusaukio, nykyjaliskenttää vähän pienempi tila. Pinta on hiekoitettua nupukiveä, ei nurmea. Ennen ei mukulakivien suojana ollut hiekkaakaan. Joukkueita vuosittaisessa turnauksessa on vain neljä, Firenzen alkuperäiset, vanhat kaupunginosat. Pelaavissa joukkueissa on 26 pelaajaa kummassakin. Kaikki pelaavat, koko ajan. Maali syntyy, jos pallon saa potkaistua tai viskattua vastapuolen takaseinään. Muita sääntöjä ei ole.

Katsomo oli meidän pelissämme tupaten täynnä, puolet sinisen Santa Grocen kaupunginosan, puolet vihreän San Giovannin kannattajia. Lämmitelyssä kummastelimme, kun pelaajat treenasivat nyrkkeilylyöntejä. Potkut muistuttivat enemmän karatea kuin sisäteräsyöttöjä. "Hieno laji", avulias Santa Grocen kannattaja vieressäni alusti. "Ei toki aivan samanlaista kuin Messin peli", hän lisäsi.

52 pelaajan lisäksi kentälle sulloutui kymmenkunta tuomaria ja parikymmentä raavasta ensiapumiestä.

Kun alkulaukaus (!) kajahti, joukkueet ryntäsivät vastatusten, ja pelaajat alkoivat mättää toisiaan urakalla turpaan. Sinisten toppari piti ensimmäiset minuutit palloa tyynesti takalinjalla, eikä yrittänyt syöttää kenellekään. 150-kiloinen hyökkääjäkorsto heitteli pienempiä kuin savikokkareita, kunnes hänet tyrmättiin nupukiville.

Sitten alkoi ensimmäinen hyökkäys. Sitä, jolla oli pallo, sai koettaa pysäyttää kaikin keinoin: hyppäämällä niskaan, kamppaamalla, mätkimällä. Mahdolliset syöttölinjat tukittiin menemällä ottamaan matsia syöttöä kärkkyvän pelaajan kanssa.

Kaaosmaisesta kylätappelusta alkoi paljastua suunnitelmallisuus. Osa pelaajista aiheutti tahallaan mylläköitä ja uhrautui ottamalla turpaan, jotta vikkeläkinttuisimmat pääsisivät etenemään vastalaidalla.

Eikä kukaan filmannut tässä mittelössä. Äkkiä tajusin kuinka syvästi inhoan yhtä piirrettä nykyjalkapallossa: loputonta kieriskelyä ja näyttelemistä. Euroopan parhaat seurajoukkueet ovat täynnä filmitähtiä, jotka esittävät taituruudella kuolevia joutsenia heti tilaisuuden tullen. Monen sinänsä jännittävän pelin viimeinen viisitoista viimeistä minuuttia on muuttunut aivan mahdottomaksi fudisfanin katsoa, kun johdossa olevan joukkueen pelaajat kaatuilevat vuoron perään kieriskelemään nurmen pintaan. Ai ai, kun sattuu koko ajan.

Monelle nykytähdelle olisi tervettä viettää vartti Santa Grocen aukealla originaalifudiksen parissa. Voisi kasvattaa vähän luonnetta.

Kirkkoaukiolla peliä ei keskeytetty loukkaantumisten vuoksi. Ruhjeita paikkailtiin kesken painin, toinen pukareista sai pään ympärille sideharsoa ja toinen vettä juotavaksi, ettei lämpöhalvaus iske teutaroidessa.

Tunnin taistelun tauottua vastajoukkueiden pelaajat kaulailivat toisiaan ja olivat yhteisen taistelun läpikäyneitä tovereita.

Mitä saa voittajatiimi palkinnoksi? Ei miljoonia euroja. Ei mainossopimuksia. Ei kirkuvia pikkutyttöjä. Vaan vuosituhantisen perinteen mukaan lehmän. Kaikki veri vuodetaan kaupunginosan kunnian ja lehmän tähden.

Sisäsiistissä turvayhteiskunnassamme pitäisi syvästi paheksua tällaista sekasortoista nyrkkimylläkkää, mutta minuun ottelu jätti syvemmän taidejäljen kuin Mona Lisa tai Espanjan maajoukkueen viisikymmentä viime maalia. Jukolan seitsemän veljestä siinä ottivat tantereen pöllytessä mittaa Toukolan poikien kanssa. Mielessäni näin Aleksis Kiven kentän laidalla kannustamassa.

Ja hitto, jos joku kehtaa kieriskellä illan Espanja-Suomi -pelissä pienestä, olemattomasta hipaisusta, niin huudan ammuu! Ei vaan bää, bää!