Edellinen blogimerkintäni vuoden 1918 maantiedonkirjasta herätti paljon ajatuksia stereotypioista, yleistyksistä. Niitähän vanhat tietokirjat (muutkin kuin maantiedonkirjat) ovat täynnä, kun katsomme tekstejä nykysilmin.
Vielä lyhyt, esimerkinomainen lainaus englantilaisen kuvauksesta kyseisestä isoäitini Kansakoulun maantiedosta:
"Olet ehkä joskus nähnyt pitkäkasvuisen, vahvanenäisen, lippalakkisen herrasmiehen, joka vakavana kävelee sisävesiemme laivan kannella tai istuu jonkun kosken rannalla lohia onkimassa? Hän on englantilainen. Jo ensi silmäyksellä näkee, ettei englantilaisen kanssa sovi leikkiä laskea. Siihen hän on liian vakava ja ylpeäkin. Matkustakoon hän missä tahansa ei hän taivu puhumaan sen maan kieltä, vaan koettaa aina tulla toimeen omalla, rakkaalla englanninkielellään. Lujasti hän pitää kiinni ikivanhoista tavoista silloinkin, kun niiden noudattaminen vaatii itsensä hillitsemistä ja kieltäymistä."
Tähän on nykyihmisen helppo kuitata, että englantilaiset ovat nykyään monimuotoinen kansakunta, eikä tuollainen yleistely pidä paikkaansa. Vanha teksti on silkkaa stereotypiaa, eikä stereotyyppiä tekstejä pitäisi enää monimuotoisessa maailmassamme julki panna. Ne vain edesauttavat rasismia.
Asia ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen. Yllättävän suuri osa taiteesta perustuu yhä stereotypioihin ja niillä herkutteluihin. Kotoisessa Suomessa otetaan yhä kaikki irti maakuntastereotypioista: hämäläisyydestä, pohjalaisuudesta ja savolaisuudesta, niin maakuntahengen nostatuksessa kuin vitsinväännössä. Elokuva, kirjallisuus ja televisio täyttyvät nais- ja miessukupuolta koskevista stereotypioista, on sitten kyse komediasta tai tragediasta.
Yllä on kuva kahdesta sarjakuvaromaanista. Niiden tekijät ovat luoneet kansainvälisen menestyksensä stereotypioilla. Iranilaisen Marjane Satrapin kaksi suomennettua Persepolis -kirjaa kertovat hänen lapsuudestaan Iranissa, sieltä lähdöstä, sinne paluusta ja uudelleen lähdöstä. Kirja ottaa kaiken irti iranilaisen kulttuurin äärimmäisyyksistä, on sitten kyseessä uskonto, miesten ja naisten erot tai sotakiihkoilu. Jos joku ei-iranilainen olisi tehnyt saman kirjan, kirjaa olisi helppo pitää kärjistävänä, suorastaan rasistisena iranilaisia kohtaan. Tekijän taustan takia sitä luetaan toisin.
Kanadalainen Guy Delisle on luonut maineensa sarjakuvareportaaseillaan kaukaisista paikoista, joissa hän on viettänyt aikaa joko animaatiota t. sarjakuvaa opettaen tai myöhemmin koti-isänä (vaimo on lääkärijärjestössä). Suomennettuihin teoksiin kuuluvat Kiinasta kertova Shenzhen, Pohjois-Koreareportaasi Pjongjang, Merkintöjä Burmasta ja viimeisimpänä Merkintöjä Jerusalemista. Delislen sarjakuvaromaanien päähenkilönä on tekijä itse, joka nappisilmäisenä ihmettelee outojen kulttuurien kummallisuuksia. Kulttuurien stereotypiat korostuvat jokaisessa kirjassa, samalla kerronta on hyvin inhimillistä.
Stereotypioita käyttämällä on mahdollista kirjoittaa syvästi inhimillisiä tarinoita, kuten Satrapi ja Delisle ovat osaltaan tehneet. Itse asiassa mietin pystyykö inhimillistä tarinaa kirjoittamaan ilman, että käyttää ollenkaan hyväkseen stereotypioita. Stereotypiat ovat polkuja sekavaan arjen maisemaan, ilman niitä maailma ympärillä näyttää rajattomalta vesakolta, jonne tarinankertoja ainakin itse helposti eksyy. Oppiaksemme jotain elämästä meidän tarvitsee nähdä se aika ajoin edessämme yksinkertaistettuna. Stereotypiat ovat eräänlaisia majakoita ihmismieleen.
Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien Matti Virtanen on stereotypia suomalaisesta miehestä. Sofi Oksasen Puhdistuksen pohjana on stereotypia väkivaltaisesta miessukupuolesta ja kärsivästä, uhriutuvasta naissukupuolesta, joita Oksanen kääntää sitten ympäri. Väinö Linnan Tuntematon sotilas perkaa tosissaan stereotypiaa runebergiläisestä suomalaisesta sotilaasta ja tulee samalla tahtomattaan luoneeksi uuden, näihin päiviin kestäneen yhtä vahvan stereotypian: jermun.
Ihmisillä on selvä kaipuu stereotypioihin, ne auttavat ymmärtämään elämää. Jos joku onnistuu murtamaan vankan stereotypian, hän synnyttää samalla uuden, kuten Linnan tapauksessa kävi.
On sekä myönteisiä stereotypioita että kielteisiä stereotypioita kansoista, ihmistyypeistä, ammateista ja sukupuolista. En näe mitään syytä sulkea myönteisiä stereotypioita ihmiselämästä pois. Kielteisiä voi kukin meistä yrittää muuttaa. Mutta stereotypioiden kieltäminen niiden lajista riippumatta tekee ihmisjoukoista jonkinlaista väritöntä, hahmotonta, hytkyvää aladobia, jossa ei ole juuri tarttumapintaa. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, yleistävien stereotypioiden avulla näytämme monesti vasta ymmärtävän ihmisten erilaisuuden ja yksilöllisyyden.
Joka väittää, että on stereotypioista vapaa, on aika sinisilmäinen. Vaikka omat silmät vihreät olisivatkin.
