Mitä kirjailijan päässä tapahtuu?
Tämä blogi tuo julki uteliaisuuden ja ideoiden lähteitäni.
Jotkut niistä päätyvät kansien sisään, jotkut eivät.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 18. toukokuuta 2014
"Olen tuore, hehkeä ja hyvähampainen nainen..."
Perjantaina kävi kuriiri (ei Tsaarin vaan Itellan) hakemassa 12 laatikollista käsikirjoituksiani, muistiinpanojani ja kirjeenvaihtoani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon. Hausta oli alustavasti sovittu jo vuoden alussa, kun SKS:stä esitettiin pyyntö kirjallisen aineistoni taltiointiin. Kirjallisuusarkistosta löytyy siis jatkossa Jari Järvelän osio.
Ensimmäiset arkistoon matkaavat kirjalliset novelliyritelmäni ovat 1980-luvun puolivälin tienoilta, ja siitä lähtien olen aika uskollisesti säilyttänyt eri versioita tekemistäni kirjoituksista: romaaneista, novelleista, näytelmistä, kuunnelmista, oopperalibretoista jne. Osa oli ajautunut vuosien mittaan kellarikomeron perukoille, osa asuntomme yläkaappeihin. Ongelmia tuottivat jonkin verran katkeilleet kuminauhat ja niiden takia vuosien myötä sekaantuneet liuskat. Viimeisen viikon paiskin pitkiä päiviä saadakseni materiaalin järjestykseen.
Osa vanhemmista, julkaisemattomista töistä punastuttaa kovasti nykyään, mutta jos ne saavat jonkun kirjallisuustutkijan innostumaan, niin Kirjallisuusarkistosta löytyy. Sinne vaan. Mukana on prosaistin runoyrityksiäkin, jotka eivät ole juuri nähneet päivänvaloa.
Panin mukaan myös kirjeen- ja sähköpostinvaihtoani 1990-luvun alkupuolelta lähes tähän päivään. Joitakin pinkkoja varmaan löytyy vielä vaatekaapista sukkapinojen alta, mutta lisäilen niitä seuraavassa lähetyksessä tutkijoiden iloksi. Mukana on viestejä kustantajille, kollegoille, ystäville jne., kaikkea kiintoisaa ja värikästä.
Yllätyin materiaalia pakatessani useasti. Olin säilyttänyt sitä muistamatta mm. itselleni version kevään 1994 kirjeestäni WSOY:lle. Kirjeestä sai alkunsa kirjailijanurani. Minuun otettiin kustantamosta yhteyttä, ja kirjeen mukana lähettämäni novellit päätyivät sitten hiottuina esikoiskirjakseni Bambiksi (1995). Kirje on kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin niin teeskentelemätön ja aidon vimmainen, että päätän siihen tämän blogimerkintäni.
27.3.1994, Kotka
Werner Söderström
Osakeyhtiö
Hyvä lukija,
kummastelin, kuinka aloittaisin kirjeeni Teille, ettei se ja novellikokoelmani unohtuisi metrisiin paperitorneihin. "Tarjoan Teille Mahdollisuuden..." "Edesmennyt isäni, Eritrean ensimmäisen kirjapainon perustaja, lahjoitti testamentissaan..." "Nyt tai ei ikinä, rynnäkössä nuori Suomi..." "Olen tuore, hehkeä ja hyvähampainen nainen..." "Kämmentuntumassanne maailmankirjallisuus..."
Ei mikään edellisistä pidä kuitenkaan paikkaansa. Kasvuhistoriani vuoksi en voi antaa Teille rahaa, hyviä sukulaisuussuhteita ja niiden tukea, en eroottista ulkonäköä, pääkaupunkilaisissa piireissä roikkumista, enkä julkista huoruutta. Voin antaa vain novellini.
Haave minulla on: saada kustantajalta joskus myönteinen päätös. Usein tuntuu, että helpompi on tavata Jumala.
Kunnioittavasti, Jari Järvelä
maanantai 16. joulukuuta 2013
Miljoonan merkin vuosi
Vuoden lähestyessä loppuaan on aika tarkastella kirjallista työvuottaan hetken matematiikan pohjalta. Kuinka monta kirjainta olen tänä vuonna kirjoittanut?
- 6-osaisen Kirveellä töitä -kuunnelman, jota esitetään paraikaa sunnuntaisin ja maanantaisin Ylen Ykkösellä. Jokainen osa kestää kolme varttia, jokaisen osan kässäriin olen kirjoittanut n. 40-45 tuhatta merkkiä. Osan osista kirjoitin ensimmäisen kerran jo vuoden 2012 syksyllä, mutta käytännössä olen kirjoittanut ne uusiksi tämän vuoden puolella. 6 kertaa 40-45 tuhatta merkkiä = n. 250 000 merkkiä.
- Keväällä 2014 ilmestyvän rikosromaanin Tyttö ja pommi CrimeTimelle, sen Guest Stars sarjaan, jossa kaunokirjailijat kokeilevat kynsiään dekkarin parissa. Minulla on kunnia olla sarjan ensimmäinen, kollegat puurtavat vielä omien esikoisdekkariensa parissa. Luovutin käsikirjoituksen pari viikkoa sitten, merkkejä on 380 000 (eli n. 50 tuhatta sanaa , jonkin verran yli kolmesataa sivua).
- Tytön ja pommin kanssa limittäin olen kirjoittanut syksyllä 2014 ilmestyvää Särkyvää-romaania Tammelle. Siitä on tällä hetkellä kirjoitettu viimeisteltyyn kuntoon noin 120 000 merkkiä. Enemmän on luonnosteltu, mutta ei nyt lasketa vielä niitä. En laske näihin lukuihin ensimmäisiä versioitani, vaan pelkän viimeistellyn tekstin.
- Kolumneja kirjoitan juuri nyt kolmeen lehteen, Glorian Ruokaan & Viiniin, Kymen Sanomiin ja Etelä-Suomen Sanomiin. Kolumnien pituudet ovat kolmen neljän tuhannen merkin välillä. Yhteispituudeksi tulee tämän vuoden mittaan noin 70 000 merkkiä.
- Olen kirjoittanut muutamia pidempiä juttuja vuoden aikana, matkoihini liittyen mm. Seuraan ja Glorian Ruokaan & Viiniin: mm. Sisiliasta ja Pariisista. Näistä tulee noin 30 000 merkkiä.
- Tänä vuonna olen kirjoittanut myös tätä blogia, tämä kirjoitus on vuoden viideskymmeneskuudes, ja merkkejä näissä kirjoituksissa on yhteensä 150 000. Aika hurja määrä näin jälkikäteen katsellen, koetan kuitenkin kirjoittaa näihin blogimerkintöihinkin suht ajateltua tekstiä.
Yhteenlaskettuna tästä tulee MILJOONA merkkiä. Vuonna 2013. Viimeisteltyä, julkaisukuntoista tekstiä.
Eivätkä nämä edellämainitut tietenkään ole ainoat kirjaimet, jotka olen vuonna 2013 koneella näpytellyt tai kynällä kieputellut. Kaikenlaista muutakin tulee naputeltua ja raapusteltua: ideoista ja Twitter-viesteistä alkaen.
Suomen 29 aakkosta saa selvästikin aika monella tavalla yhdisteltyä toisiinsa.
torstai 14. marraskuuta 2013
Älä huku lähteisiisi
Kirjoittavilla ihmisillä on tapana rakastua lähteisiinsä. Se on väistämätöntä. Kun uutta kirjaa alkaa kirjoittamaan, pitää löytää aluksi asia, joka on niin kiinnostava, että sen parissa jaksaa uurastaa vuoden, kaksi, kolmekin, joskus vieläkin pidempään. Idea on jutun ja kirjan sydän, ja kun hyvän idean on saanut, on aika ja lupa sukeltaa kaikenlaisiin lähteisiin, on aika ja lupa penkoa, haastatella, tutkia vanhoja valokuvia ja tekstejä ja kirjoja. Monelle kirjoittavalle ihmiselle tämä on nautinnollinen vaihe, kuin pitkä nousuhumala. Siinä olotilassa voisi viipyä liki loputtomasti.
Lopulta kaikenlaisia mielenkiintoisia taustatietoja on pöydän ympärillä viisi muovisäkillistä, ja kirjailija tajuaa, että hän ei ikinä pysty käyttämään niistä kirjassaan kuin murto-osan. On aika riuhtaista itsensä varsinaiseen kirjoittamistyöhön. Nousuhumala taittuu samalla hetkellä laskuhumalaksi.
Olo muuttuu kirjoittamistyön alkaessa innostuneesta epävarmaksi, usein tuntuu kuin haroisi kirjoittaessaan aamusta iltaan pimeässä, tiheässä metsässä ilman taskulamppua. Kirjailijan pitää luottaa siihen, että kun hän tarpeeksi törmäilee puunrunkoihin ja töksäytteleviin oksiin, niin hän löytää metsästä ulos. Ennen pitkää. Muutaman harhakierroksen ja susikuoppaan putoamisen jälkeen. Käsikirjoitusta pitää olla takana aika montasataa liuskaa ennen kuin kirjailija joutuu yleensä uudestaan hillittömän kirjoittamisen riemun valtaan. Palaset alkavat loksahdella kohdalleen, ja vasta viimeiset kirjoittamisen viikot parin vuoden urakassa ovat yleensä kuin samppanjaa joisi.
Jälkeenpäin matka pimeän metsän läpi tuntuu erittäin loogiselta. Mutta kirjoja ei kirjoiteta jälkiviisauden voimalla. Ne kirjoitetaan pitkänä sokeana hetkenä, jolloin pitää haparoida tietään eteenpäin.
On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että kirjailija repäisee itsensä irti lähdeaineiston ihanan päihdyttävästä nousuhumalamaailmasta kirjoittamisen aivolihaksia piinaavaan ja jomottavaan ultrajuoksuun. Muuten käy kuin Toivo Mönkköselle.
Törmäsin hänen kirjoittamaansa Hirvensalmen historian 1. osaan, kun vierailin vuosikausia sitten sisareni ja hänen silloisen miehensä mökillä Puulavedellä. Aviomies oli hankkinut huoltoasemalta ylpeänä Hirvensalmen historian ensimmäisen osan, toista ei silloin 1980-luvun lopulla vielä ollut ilmestynyt. Avasin yhtenä kesäisenä iltana kirjan ja törmäsin kolmeensataan sivuun lähteiden sillisalaattia. Mönkköselle, nuorelle opiskelijalle, oli tarjottu 1950-luvun alussa Hirvensalmen pitäjän historian kirjoittamista, hän oli ottanut työn innolla vastaan ja uponnut kahdeksi vuosikymmeneksi pikkulähteiden suohon.
Hirvensalmen historia I oli päkistetty lopulta väkisin ulos 1968. Silloin koko työn Mönkköselle antanut historiatoimikunta oli heittänyt jo henkensä, ja uusi historiatoimikunta tyytyi kuivasti kiittämään Mönkköstä hänen KESTÄVÄSTÄ uurastuksestaan. Ehkä uuden historiatoimikunnan nihkeys johtui siitä, että Mönkkönen oli päässyt parissakymmenessä vuodessa Hirvensalmen historiassa vasta vuoteen 1653. Alkuperäinen historiatoimikunnan ajatus oli se, että Mönkkönen pyöräyttää pitäjän historian kivikaudesta nykypäivään vuodessa, enintään kahdessa.
Kirjoitettuja lähteitä ennen vuotta 1653 oli Hirvensalmesta vain muutamia, ja ainoa vanhempi löytynyt esine oli yksi kivikirves. Niilläkin voi täyttää elämästään 20 vuotta, jos lähteisiinsä hukkuu.
Mönkköseltä opin yhden tärkeimmän kirjoittamisen ohjenuoran: Rakasta lähteitäsi, mutta päästä niistä irti.
Sama ohje sopii hyvin käytettäväksi myös omien lapsien kohdalla.
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Liftaajan opas
Olen liftannut aikoinani paljon, koti- ja ulkomailla. Tiet näyttävät hyvin erilaisilta, kun niitä katsoo pientareilta päin verrattuna siihen, että seuraa konepellin alle katoavaa asfalttinauhaa auton sisältä, tuulilasin läpi.
Pientareilla olen oppinut paljon enemmän kirjoittamisesta kuin mitä olen oppinut kirjoista. Parin askeleen kävely sivuun valtaväylältä avaa ihan uuden näkökulman tuttuihin asioihin. Ja ne kaksi askelta ovat usein ne kaikkein vaikeimmat. Ne ovat se oma ääni.
Joitakin muita liftausmatkoilla oppimiani asioita:
Älä liftaa ulkokaarteessa. Se tappaa.
Älä liftaa alamäessä. Se tappaa.
Vaikka jäisit henkiin, alamäessä ei saa kyytiä. Rekat eivät pysähdy. Ne tarvitsevat kaiken nopeutensa seuraavaan ylämäkeen.
Rekkakuskit ovat yleensä ottaen parhaita kyydittäjiä. Ne ajavat pitkiä matkoja ja ymmärtävät horisontin nälkäisiä. Eivätkä ne tapa toisin kuin elokuvissa.
Yksi nainen saa kyydin helpommin kuin yksi mies.
Pariskunta saa kyydin helpommin kuin yksi mies.
Viisi naista saa kyydin helpommin kuin yksi mies.
Kymmenen naista saa kyydin helpommin kuin yksi mies.
Yksi mies saa kyydin helpommin kuin kaksi miestä.
Mies saa kyydin, jos käyttää univormua tai miehellä on käsi kipsissä tai kantositeessä.
Valekipsi on hyvä rekvisiitta, jos liftailee pitkiä matkoja. Valekipsi säästää monta tuntia pientareilla seisoskelua.
Mitä pidempään vietät pientareilla, sitä parempi kirjoittaja sinusta tulee. Joten kannattaa miettiä toisen kerran sen valekipsin käyttöä.
Tomaatit auttavat auringonpolttamaan nahkaan. Puolita tomaatti ja hiero tomaattimehua ihoa vasten. Lopun tomaatin voit syödä kyytiä odottaessasi.
Jos lähellä ei ole tomaatteja, älä välitä. Yleensä tien pientareella sataa.
Pidä taskulamppua mukana iltaisin ja öisin. Opit nopeasti miksi.
Jos liftaat tyttöystävän kanssa autiommilla seuduilla, istu hänen ja kuskin välissä.
Jonkinlainen linkkari on hyvä pitää mukana. Keskuslukittavat turvavyöt ei ole kivoja, jos niiden kylkiäisinä tulee itsemurhaviettinen tai muuten paskapää kuski. Linkkarilla saa vyön poikki. Yksi sadasta, kahdesta sadasta kyydistä kääntyy highway to helliksi.
Muuten liftaus on taivasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



