Säihkyvin silmin riidellään vaikka kahdesta pennistä

Kesällä matkustin Italiassa. Hyllystä poimin jälkikäteen isoäitini Aune Vestergrenin 1918 painetun Kansakoulun maantiedon, joka on peräisin Suomen historian kohtalokkaalta vuodelta. Ilmankos onkin aika repaleinen.

Nykyiset maantiedon kirjat luettelevat eri maista uskollisesti pinta-alan, korkeimman vuoren, pisimmät joet, isoimmat järvet, elinkeinot, rahayksikön, lipun värit, suurimmat kaupungit ja tukun muita numerotietoja ja nimilistoja.

Vuoden 1918 Kansakoulun maantieto lähestyy vieraita maita eri kantilta, eläytyvästi. Siteeraan kirjasta Napolin esittelyä:

"Kun Napolissa astuu junasta, voisi luulla tulleensa villien joukkoon, sillä huutajat ja jos jonkinlaiset ansionhakijat karkaavat suurissa joukoissa hurjan tulisesti meluten, kiistellen ja huutaen matkustajan ja hänen kapineittensa kimppuun. Sano heille sananenkin tai katso vain heihin päin, niin et mitenkään pääse heistä erilleen. Samallaista elämää tapaat kaikkialla kaupungissa. Paikka paikoin ei tiedä, mihin sitä siellä jalkansa laskisi, kun joka paikka on niin täpösen täynnä ihmisiä ja tavaroita."

Seuraa erilaisten ammattien (levyseppä, lumppukauppias, tappurakauppias, tiilentekijä, kastanjanpaahtaja, seppä, kaislanpunoja...) värikkäitä kuvauksia, joista Waltarikin olisi ollut ylpeä. Sitten juttu jatkuu:

"...jos jonkinlaisia työmiehiä sadoittain, ja kaikki ne tulisella kiireellä tekevät työtään, ja heidän seuraansa lyöttäytyy koko joukko naisia ja lapsia, jotka huviksensa siinä etsivät eläviä toistensa päistä. Täällä vihelletään, tuolla lauletaan, poikki kadun puhutellaan huutaen ystäviään tai säihkyvin silmin riidellään vaikka kahdesta pennistä, sillä välin kun lukemattomat laumat puolialastomia lapsia hurjasti huutaen ja rajusti, ikään kuin tuulen lennättäminä juosten leikkivät palloineen ja kiekkoineen."

Napolin esittely päättyy kokoavaan kappaleeseen:

"Tuossa mellakassa, jonka saavat aikaan rantoja vastaan rajusti kuohuva meri, kirkuvat ihmiset, mölisevät ajojuhdat ja kävijöitten jaloissa puikkelehtivat, vinkuvat porsaat, näkee joskus naisia tukkanuottasilla tai tappelemassa keskenään, mutta juopuneita ei milloinkaan, vaikka kohta lasillinen seudun maalaisviiniä kelpaa miltei jokaiselle."

Ensimmäisen kerran kuvauksen luettuani ihailin tarinan kerronnallista lentoa. Tarina imaisee lukijansa sisään kuin hyvä romaani, aivan toisin kuin pitkät nykymaantiedon luettelot ja rahayksiköt. Napoli kuhisi ympärilläni kaikilla aisteilla samalla kun luin.

Toisella lukemalla mietin kirjoittajan mahdollista rasistisuutta, jonkinlainen kansakuntien erotteleva luonnehdintahan on vanhoissa maantiedon kirjoissa enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Kolmannella lukemalla minun oli kuitenkin myönnettävä, että kirjoittaja antaa aistivoimaisessa kuvauksessaan huolimatta harvinaisen myönteisen kuvauksen sadan vuoden takaisesta kaupungista. Hän kuvaa virke toisensa jälkeen hurjaa kuhinaa, jossa ihmiset tekevät satoja erilaisia töitä, Napoli ei ole suinkaan laiskottelijoiden kaupunki.

Täitä oli sata vuotta sitten ongelmaksi asti niin herroilla kuin narreilla, niin Suomessa kuin Englannissa, niiden nyppimisessä ei ole mitään outoa.

Erityisesti minuun tekee vaikutuksen kohta, jossa kertoja puhuu napolilaisista lapsista, jotka "tuulen lennättäminä juosten leikkivät palloineen". Italian jalkapallomahti ei ole syntynyt tyhjästä, meillä on lapsuudesta lähtevästä armottomasta treenaamisesta todiste jo Kansakoulun maantiedossa vuodelta 1918! Lasten puolialastomuus tarkoittanee sortsien pitoa. Luterilaisessa Suomessamme miehet lähtivät ulkomaanmatkoille tummissa puvuissa vielä pitkälti 1970-luvulla, ja jos joku uskalsi riisua kaupungissa paitansa, se oli koko muulle seurueelle järkytys.

Hämmentävän tarkkaa on myös, miten kertoja parilla rivillä havainnoi samaan aikaan viinin laajan käytön italialaisessa arjessa ja sen, ettei tästä huolimatta Napolissa näy juopuneita. Riidat johtuvat muusta kuin liiasta alkoholinkäytöstä. Tämä pitää paikkansa yhä. Lähes miljoonan asukkaan Napolissa on kokemusteni mukaan vaikea löytää humalaista kaduilta. 55 000 asukkaan Kotkassa kohtaan niitä lyhyellä kesäisellä kävelyretkellä helposti tusinan.

Tervehdys simasuut!

Tämä kirjoitus on tehty aidon siman muistolle. Suomen ensimmäinen alkoholijuoma oli olut, lisäksi täällä Pohjolan perillä juotiin jo tuhat vuotta sitten todella omaperäistä juomaa: väkevöityä simaa, jota valmistettiin viljasta ja hunajasta. Siitä tuli noin 17-volttista. Sima oli väkevyydeltään ja laadultaan Suomen portviiniä (ennen portviinin keksimistä), täällä tehtiin vuosisatojen ajan ikäännytettyä vuosikertasimaa - ja rinnalla myös vuosikerratonta.

Varsinaista rypäleviiniä ei Suomessa juotu ennen 1800-lukua laajalti. Ensinnäkin viini oli suhteessa olueeseen ja simaan äärettömän kallista, esim. kannullinen (2,6 litraa) malagaviiniä maksoi 1700-luvun puolivälissä yhtä paljon kuin lammas. Toiseksi emämaa Ruotsi langetti Suomelle lukuisia veroja ja tulleja ylellisyystuotteille. Suomihan oli Ruotsille satoja vuosia etupäässä vilja-, mies- ja veroaitta, jota tyhjennettiin raaka-aineista ja samalla verotettiin raskaasti kulutushyödykkeistä, vähän kuin Afrikan siirtomaat myöhemmin Ranskalle ja Englannille. Samaista malagaviiniä verotettiin Ruotsissa vain murto-osa siitä mitä sitä verotettiin Suomen Itämaassa.
 
Vaikka viiniä liikkui maassa niukalti, viinitietous kyllä levisi. Viinitietouden leviämiseen Suomessa vaikutti ensisijaisesti uskonpuhdistus 1500-luvulla: katolisen kirkon ehtoollisella vain pappi juo yhä viiniä, luterilaisen kirkon ehtoollisella viiniä saavat kaikki ripinkäyneet. Tämä viininhankintapakko tuotti uskonpuhdistuksen jälkeen tuskaa monille tuoreille luterilaisille seurakunnille ja rovasteille, viini oli kallista, sata kertaa kalliimpaa kuin öylätti.

Samainen 1500-luvun uskonpuhdistus tuhosi valitettavasti ansiokkaan, vuosisataisen simakulttuurin. Mehiläisenhoito taantui Itämeren piirissä uskonpuhdistuksen jälkeen. Katolinen kirkko oli tukenut vuosisatojen ajan voimakkaasti mehiläisenhoitoa, kirkko tarvitsi jatkuvasti mehiläisvahaa kirkkokynttilöihinsä. Luterilaisuus ei kynttilöistä perustanut, ja mehiläistarhat tuhottiin, mustaraitaiset mehiläiset saivat luterilaisten silmissä paavin pikku pirulaisten leiman.

Ilman mehiläisiä ei tullut hunajaa. Ilman hunajaa ei tullut simaa. Valmistustaito unohtui, ja nykyään meillä on simasta muistona vain 0,5-prosenttiset hiilihapotetut, hailakat kaupan vappulimuversiot. Vähän sama kuin joutuisi juomaan sokeroitua 0,5-prosenttista punaviiniä.

Sima on suomalaisen viinikulttuurin historiallisesti persoonallisin tuote. Se voisi yhä olla Suomen oma, jalo väkevä viini, arvohetkien juoma. Kalevalassa siman suuruutta vielä ylistetään toistuvasti, siellä se on juhlahetkien ja kuninkaiden juoma. Yksi tunnetuin kauneuden määritelmä kansanrunoudessa on "tyttö simasuu". Neidon suutelemisesta on saanut yhtä tujakat fiilikset kuin 17-volttisen simatuopin maistamisesta. Simasuun suudelmaa ei helpolla unohda.