tiistai 22. lokakuuta 2013

Idän ja lännen syleily


Rudyard Kipling aloitti jykevän runonsa The Ballad of East and West:

Oh, East is East, and West is West, and never the twain shall meet,
Till Earth and Sky stand presently at God's great Judgment Seat.

Yrjö Jylhän tunnettuna suomennoksena alku kuuluu:

Itä on itä ja länsi on länsi - ei kohtaa ne toisiaan.

Uuno Kailas teki kotimaisen version teemasta 12-säkeistöiseen runoonsa nimeltä "Rajalla". Sen ensimmäinen ja viimeinen säkeistö ovat yhteneväiset, ja niitä lausuttiin hurmioituneeseen ääneen monella esiintymislavalla aplodien kaikuessa:

Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana länttä ja Eurooppaa;
varjelen vartija sitä.

Monta sukupolvea suomalaisia ja eurooppalaisia on kasvatettu aikanaan uskoon, että yksi  ihmissuvun syvimmistä rajapinnoista kulkee idän ja lännen välillä. Siksi on erityisen miellyttävää katsella Berliinissä muurinjäänteiden vieressä isoa seinämaalausta, jossa Itä-Saksa ja Länsi-Saksa syleilevät toisiaan täynnä rakkautta muurin murtumisen jälkeen.

Naisen takapuolta pitkin kulkee itäsaksalaisista liikennevaloista tuttu Ampelmann, nimenomaan se Ampelmann, joka vihreänä sallii kulun yli kadun toiselle puolelle.

Pidän myös miehen reiteen "tatuoidusta" tekstistä: Berliini on köyhä mutta seksikäs.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Valkyriat ovat urheilleet lihavuutensa olemattomiin


En voi kyllin kehua Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran matkakirjasarjaa "Kirjailijan kaupunki", johon on koottu kaupunkiteeman ympärille suomalaisten kirjailijoiden ja matkailijoiden kuvauksia kulloisestakin citystä vuosikymmenten ja -satojen varrelta.

Sarjassa ovat ilmestyneet omat opuksensa ainakin Budapestista, Lontoosta, Pariisista, Prahasta, Roomasta ja Tartosta. Suomalaiskaupungeista ovat sarjaan päässeet jo Turku ja Oulu.

Ensi viikolla on matka Berliiniin tiedossa, ja olen taas kuluttanut kädessäni Berliini-versiota, jota viimeksi selasin ja merkkasin kovasti kirjoittaessani romaaniani Parempi maailma ja etsiessäni suomalaisten matkanaisten ja -miesten 1900-luvun alkuvuosikymmenten kokemuksia kaupungista.

Tällainen kaupungin elämää vuosikymmenten varrella seuraava matkakirja tavoittaa kaupungin sielun paljon paremmin kuin nykyään muodissa olevat matkaoppaat, jotka keskittyvät kertomaan mistä saa halvinta olutta, parasta currywurstia ja cooleimmat vaatteet ja mitä ne kaikki maksavat. Nykyisin monet matkaoppaat muistuttavatkin usein matematiikan oppikirjoja, niissä tuntuu olevan enemmän numeroita kuin sanoja.

Mutta minä haluan matkaa ennen aistia Berliinin, en laskea sitä taskulaskimella. Uppoan siis hetkeksi Olavi Paavolaisen ekspressiivisiin kokemuksiin vuodelta 1929:

"Zoon luona kohoava kirkko hohtaa torninristiä myöten punaisena reklaamitulien valoista! Valkyriat ovat urheilleet lihavuutensa olemattomiin. Loreleyt eivät enää laulele hiuksiaan suoriessaan vaan kulkevat sähkökiharoissa ja soittavat gramofoonia."

Tai ehkäpä sittenkin Hagar Olsson huhtikuussa 1928 haistelemassa laajentunein sieraimin ympärilleen:

"Infernaalisen kylmää mutta asfaltti kuitenkin välkkyy houkuttelevasti, ja mainosvalot, suurkaupunkituoksut! Jopa bensiini tuoksuu täällä erilaiselta kuin Helsingissä."

Johan Vilhelm Snellman tuntuu erityisen pettyneeltä berliiniläisiin naisiin 1841, liekö saanut juuri edellisenä iltana pakit:

"Berliinin naisista puuttuu vapautuneisuus ja viehättävyys, jopa ilmeistä vireys ja iloisuus. Huolehtiminen asujen moninaisista sievistä pienistä koristeista, pitseistä, manseteista jne., näyttää olevan Berliinissä täysin tuntematonta. Siellä näköjään myös rakastetaan erityisesti mustaa ja tummia värjeä, luultavasti siitä syystä, että ne sietävät likaa niin hyvin."

Annikki Setälä on elänyt eri syystä vakavissa tunnelmissa 1954:

"Raunioita, hävitettyjä taloja joka puolella. Ikkuna-aukot tuijottivat mustina. Ja kuitenkin vallitsi omituinen tunne, ikään kuin rauniot olisivat eläneet. Miten paljon ihmisiä olikaan raunioiden alle hautautuneina!"

Nuori Jörn Donner kertoo 1958 parissa lauseessa matkailusta paljon, on kyseessä sitten Berliini tai mikä tahansa maailman suosituista matkakohteista:

"On berliiniläisiä, jotka eivät ole milloinkaan käyneet Kurfürstendammilla. On ulkomaalaisia, jotka eivät ole koskaan käyneet muualla Berliinissä kuin Kurfürstendammilla."

Niin, pitäähän tähän Berliinistä poistuva Mika Waltarikin vielä saada vuodelta 1928, kiteyttämään se, miksi toiset meistä ovat matkavietin riivaamia:

"Istuessani keinuvassa vaunussa, Berliinin valojen hävitessä taakseni, taivaan kajastaessa keltaista tulta, tuhansien vaihdelyhtyjen vilahtaessa ohitse, tunsin, kuinka olin vain teräspalanen, jota suunnaton magneetti vetää luokseen. Minulla ei ollut omaa tahtoa. Oli vain tunne ja sisäinen pakko: eteenpäin!"

SKS:n kirjaa lukiessa tajuaa mikä ero on matkakirjalla ja matkaoppaalla. Matkaoppaan tiedot hintoineen ja sisäänpääsyaikoineen vanhenevat vääjäämättä. Matkakirjan  innostuneet tai närkästyneet tai oivaltavat kommentit ympäristöstään elävät, huvittavat, ihastuttavat ja raivostuttavat vuosikymmenten, vuosisatojenkin jälkeen.

Haluaisin kirjoittaa matkakirjan. Matkustanut olen, mutta ikinä en ole sellaista kirjoittanut.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Ajan palvelijat


Äskeisellä Moselin-matkallani kiinnittivät huomiotani viinin lisäksi Sonnenuhrit, aurinkokellot. Mosel on kiemurainen joki, viinirinteet sijaitsevat aina etelään päin sijaitsevilla rinteillä (auringonvalon maksimoimisen takia). Kylät ovat vastapäätä viinitarhoja tois puol jokkee.

Lähes jokaisen kylän vastarannalla keskellä viinirinnettä on vuosisatoja vanha aurinkokello, josta kylä pystyi ennen vanhaan katsomaan ajan. Jokaisella kylällä oli ikioma aurinkokellonsa ja ikioma aikansa, vaikka kylien väliä olisi vain joitakin kilometrejä. Vanhimmat Moselin aurinkokellot ovat peräisin keskiajalta.

Kuvassa on Wehlenin kylän Sonnenuhr, jonka aurinkoaika heittää nykyisestä virallisesta Saksan ajasta 32 minuuttia, ja kesäaikana vielä yhden tunnin päälle.

Moselin kylien aurinkokellot ovat hieno muistutus siitä, että nykyinen kelloissamme, kännyköissämme ja tietokoneissamme naksuttava tarkka aikavyöhykekellonaika on itse asiassa pelkkä sopimusasia. Keinotekoinen keksintö, jolla pyritään mukamas helpottamaan ihmisen eloa ja hänen työntekoaan. Etupäässä se tuntuu sekoittavan ihmisen luontaisen rytmin.

Kuinka ihminen teki työtä aurinkokellojen aikaan, ennen viisarikelloja? Ihminen oli pesunkestävä projektiduunari. Kovan, ankaran työnteon jaksot vuorottelivat totaalisen laiskottelun ja elämännautiskelun kanssa. Työn ja levon rytmi ei ollut Alexander Stubbin mainostama konemainen tehdastyöläisen 8+8+8, vaan kun töitä tehtiin, niitä tehtiin tosissaan, kelloon ja kalenteriin katsomatta, ja sitten vedettiin lonkkaa, ihmeteltiin taivaan pilviä ja makusteltiin viinejä viikko, kaksi, kolmekin seuraavaa proggista odotellessa.

Meille nykyihmisille aamu on silloin, kun kännykkä herättää. Aurinkokelloajan ihmiselle aamu oli silloin, kun aurinko nousi. Kesää kohti hypättiin pystyyn entistä aikaisemmin, kolmen neljän aikaan, talvella nukuttiin pitkään. Luontaisin unirytmi tuntui olevan noin neljän tunnin jakso kerrallaan.

Nykyinen käsitys kahdeksan tunnin jatkuvasta, säännöllisestä yöunesta on tehdasajan meihin iskostama harha. Monet meistä heräävät yhä hetkeksi öisin nukuttuaan noin nelisen tuntia kuten ihmiset 500 vuotta sitten. Keskiajan ihmisille kahteen jaksoon jakautuva yöuni oli normaalia, he touhusivat hetken yön sydämessä pystyssä, tekivät kotiaskareita, kävivät kylässäkin, kunnes palasivat taas nukkumaan. Me nykyihmiset pelkäämme kärsivämme unihäiriöistä, kun geenimme herättävät meidät keskellä yötä. Makaamme sängyssä peitto korvissa ja rukoilemme saavamme unen päästä kiinni.

Aurinkokello oli rengin asemassa. Nykyään kello on ottanut isännän paikan - ja me ihmiset juoksemme elämissämme palvelijoina kellon käskytyksen mukaan.