Äskeisellä Moselin-matkallani kiinnittivät huomiotani viinin lisäksi Sonnenuhrit, aurinkokellot. Mosel on kiemurainen joki, viinirinteet sijaitsevat aina etelään päin sijaitsevilla rinteillä (auringonvalon maksimoimisen takia). Kylät ovat vastapäätä viinitarhoja tois puol jokkee.
Lähes jokaisen kylän vastarannalla keskellä viinirinnettä on vuosisatoja vanha aurinkokello, josta kylä pystyi ennen vanhaan katsomaan ajan. Jokaisella kylällä oli ikioma aurinkokellonsa ja ikioma aikansa, vaikka kylien väliä olisi vain joitakin kilometrejä. Vanhimmat Moselin aurinkokellot ovat peräisin keskiajalta.
Kuvassa on Wehlenin kylän Sonnenuhr, jonka aurinkoaika heittää nykyisestä virallisesta Saksan ajasta 32 minuuttia, ja kesäaikana vielä yhden tunnin päälle.
Moselin kylien aurinkokellot ovat hieno muistutus siitä, että nykyinen kelloissamme, kännyköissämme ja tietokoneissamme naksuttava tarkka aikavyöhykekellonaika on itse asiassa pelkkä sopimusasia. Keinotekoinen keksintö, jolla pyritään mukamas helpottamaan ihmisen eloa ja hänen työntekoaan. Etupäässä se tuntuu sekoittavan ihmisen luontaisen rytmin.
Kuinka ihminen teki työtä aurinkokellojen aikaan, ennen viisarikelloja? Ihminen oli pesunkestävä projektiduunari. Kovan, ankaran työnteon jaksot vuorottelivat totaalisen laiskottelun ja elämännautiskelun kanssa. Työn ja levon rytmi ei ollut Alexander Stubbin mainostama konemainen tehdastyöläisen 8+8+8, vaan kun töitä tehtiin, niitä tehtiin tosissaan, kelloon ja kalenteriin katsomatta, ja sitten vedettiin lonkkaa, ihmeteltiin taivaan pilviä ja makusteltiin viinejä viikko, kaksi, kolmekin seuraavaa proggista odotellessa.
Meille nykyihmisille aamu on silloin, kun kännykkä herättää. Aurinkokelloajan ihmiselle aamu oli silloin, kun aurinko nousi. Kesää kohti hypättiin pystyyn entistä aikaisemmin, kolmen neljän aikaan, talvella nukuttiin pitkään. Luontaisin unirytmi tuntui olevan noin neljän tunnin jakso kerrallaan.
Nykyinen käsitys kahdeksan tunnin jatkuvasta, säännöllisestä yöunesta on tehdasajan meihin iskostama harha. Monet meistä heräävät yhä hetkeksi öisin nukuttuaan noin nelisen tuntia kuten ihmiset 500 vuotta sitten. Keskiajan ihmisille kahteen jaksoon jakautuva yöuni oli normaalia, he touhusivat hetken yön sydämessä pystyssä, tekivät kotiaskareita, kävivät kylässäkin, kunnes palasivat taas nukkumaan. Me nykyihmiset pelkäämme kärsivämme unihäiriöistä, kun geenimme herättävät meidät keskellä yötä. Makaamme sängyssä peitto korvissa ja rukoilemme saavamme unen päästä kiinni.
Aurinkokello oli rengin asemassa. Nykyään kello on ottanut isännän paikan - ja me ihmiset juoksemme elämissämme palvelijoina kellon käskytyksen mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti