Kirjoittavilla ihmisillä on tapana rakastua lähteisiinsä. Se on väistämätöntä. Kun uutta kirjaa alkaa kirjoittamaan, pitää löytää aluksi asia, joka on niin kiinnostava, että sen parissa jaksaa uurastaa vuoden, kaksi, kolmekin, joskus vieläkin pidempään. Idea on jutun ja kirjan sydän, ja kun hyvän idean on saanut, on aika ja lupa sukeltaa kaikenlaisiin lähteisiin, on aika ja lupa penkoa, haastatella, tutkia vanhoja valokuvia ja tekstejä ja kirjoja. Monelle kirjoittavalle ihmiselle tämä on nautinnollinen vaihe, kuin pitkä nousuhumala. Siinä olotilassa voisi viipyä liki loputtomasti.
Lopulta kaikenlaisia mielenkiintoisia taustatietoja on pöydän ympärillä viisi muovisäkillistä, ja kirjailija tajuaa, että hän ei ikinä pysty käyttämään niistä kirjassaan kuin murto-osan. On aika riuhtaista itsensä varsinaiseen kirjoittamistyöhön. Nousuhumala taittuu samalla hetkellä laskuhumalaksi.
Olo muuttuu kirjoittamistyön alkaessa innostuneesta epävarmaksi, usein tuntuu kuin haroisi kirjoittaessaan aamusta iltaan pimeässä, tiheässä metsässä ilman taskulamppua. Kirjailijan pitää luottaa siihen, että kun hän tarpeeksi törmäilee puunrunkoihin ja töksäytteleviin oksiin, niin hän löytää metsästä ulos. Ennen pitkää. Muutaman harhakierroksen ja susikuoppaan putoamisen jälkeen. Käsikirjoitusta pitää olla takana aika montasataa liuskaa ennen kuin kirjailija joutuu yleensä uudestaan hillittömän kirjoittamisen riemun valtaan. Palaset alkavat loksahdella kohdalleen, ja vasta viimeiset kirjoittamisen viikot parin vuoden urakassa ovat yleensä kuin samppanjaa joisi.
Jälkeenpäin matka pimeän metsän läpi tuntuu erittäin loogiselta. Mutta kirjoja ei kirjoiteta jälkiviisauden voimalla. Ne kirjoitetaan pitkänä sokeana hetkenä, jolloin pitää haparoida tietään eteenpäin.
On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että kirjailija repäisee itsensä irti lähdeaineiston ihanan päihdyttävästä nousuhumalamaailmasta kirjoittamisen aivolihaksia piinaavaan ja jomottavaan ultrajuoksuun. Muuten käy kuin Toivo Mönkköselle.
Törmäsin hänen kirjoittamaansa Hirvensalmen historian 1. osaan, kun vierailin vuosikausia sitten sisareni ja hänen silloisen miehensä mökillä Puulavedellä. Aviomies oli hankkinut huoltoasemalta ylpeänä Hirvensalmen historian ensimmäisen osan, toista ei silloin 1980-luvun lopulla vielä ollut ilmestynyt. Avasin yhtenä kesäisenä iltana kirjan ja törmäsin kolmeensataan sivuun lähteiden sillisalaattia. Mönkköselle, nuorelle opiskelijalle, oli tarjottu 1950-luvun alussa Hirvensalmen pitäjän historian kirjoittamista, hän oli ottanut työn innolla vastaan ja uponnut kahdeksi vuosikymmeneksi pikkulähteiden suohon.
Hirvensalmen historia I oli päkistetty lopulta väkisin ulos 1968. Silloin koko työn Mönkköselle antanut historiatoimikunta oli heittänyt jo henkensä, ja uusi historiatoimikunta tyytyi kuivasti kiittämään Mönkköstä hänen KESTÄVÄSTÄ uurastuksestaan. Ehkä uuden historiatoimikunnan nihkeys johtui siitä, että Mönkkönen oli päässyt parissakymmenessä vuodessa Hirvensalmen historiassa vasta vuoteen 1653. Alkuperäinen historiatoimikunnan ajatus oli se, että Mönkkönen pyöräyttää pitäjän historian kivikaudesta nykypäivään vuodessa, enintään kahdessa.
Kirjoitettuja lähteitä ennen vuotta 1653 oli Hirvensalmesta vain muutamia, ja ainoa vanhempi löytynyt esine oli yksi kivikirves. Niilläkin voi täyttää elämästään 20 vuotta, jos lähteisiinsä hukkuu.
Mönkköseltä opin yhden tärkeimmän kirjoittamisen ohjenuoran: Rakasta lähteitäsi, mutta päästä niistä irti.
Sama ohje sopii hyvin käytettäväksi myös omien lapsien kohdalla.
Olen lukenut uutta romaaniani varten 12 kirjaa, katsonut dokumenttielokuvia jne, ja vielä olisi kai neljä kirjaa luettavana. Tuntuu kyllä vähän ylitse vetämiseltä ottaen huomioon, että tarina sijoittuu nyky-Suomeen. :-P Minulla on usein taipumusta tällaiseen, sekä fiktiota että faktaa kirjoittaessa, vaikka sellaisiakin romaaneja olen kirjoittanut, joita varten en ole lukenut yhtään kirjaa. Ja kaikki ovat valmistuneet alle vuodessa, joten ylisuorittajana olen kai aika tehokas.
VastaaPoista