Mitä kirjailijan päässä tapahtuu?
Tämä blogi tuo julki uteliaisuuden ja ideoiden lähteitäni.
Jotkut niistä päätyvät kansien sisään, jotkut eivät.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Taltta ja Miranol reppuun
Pakkaan kesämatkalle ja mietin: Kannattaako? Enää ei ole Wanha Hywä Aika, silloin maailma oli turistille vielä neitseellinen. Alkuperäiskansoja ja koskematonta luontoa riitti. Jules Verne kirjoitti silloin seikkailukirjansa, jossa maailma kierrettiin 80 päivässä. Ajan matkailupioneeri Thomas Cook todisti julkisesti, paksu aikataulupuntti todisteena, että teko oli mahdoton, vähimmäiskesto maailman kiertoon on 102 vuorokautta.
Paras (ja ainoa) matkustusvaate oli tuohon aikaan miehillä tumma puku ja naisilla hame. Nämä yllä tehtiin hankalatkin patikkaretket viidakoissa ja Alpeilla, oli lämpöä sitten +40 tai -20 astetta. Saksalainen opaskirja kehotti retkeilijöitä kantamaan mukanaan ehdottomasti mukanaan pensselin ja pänikän valkoista maalia, jotta he voisivat luonnonkauniilla kielekkeellä, vesiputouksen äärellä maalata nimensä ja päivämäärän kallioon. Mieluiten niin isolla, että signeeraus erottuu alas laaksoon saakka.
Antiikin temppelit oli rakennettu marmorista, eikä valkomaali erottunut. Kreikan-reissaajia opastettiin tämän takia pitämään kassissa mukanaan taltta, jolla he voivat hakata nimensä ja sopivan värssyn kiveen. Tyyliin "Lordi Byron kävi täällä".
Rannalla miehet pukeutuivat vuoristoretkeä keveämmin, kolmiosaiseen liivipukuun, kävelykeppi ja kivääri (lajien tunnistamista varten) jätettiin hotelliin. Rannalla oleskeltiin pelkän meri-ilman ja ilmakylpyjen vuoksi, aurinkoa vältettiin kuin ruttoa. Paras rantakeli olikin vihmova, tuulinen myrskysää. Ruskea, satulanahkainen iho kuului osattomalle ojankaivajalle, ei turistille.
Uimista lääkärit suosittelivat pelkästään talvisin, lyhyinä pulahduksina ja vain vakavasti sairaille. 1900-luvun alussa tuli myyntiin ensimmäinen uimiseen tarkoitettu puku, villainen polviin asti ulottuva kerrasto. Kun suunnittelija kulki omassa uima-asussaan rannalla, hänet pidätettiin epäsiveellisestä käytöksestä ja passitettiin sellin kautta mielisairaalaan. Australian kansalaisuus katsottiin lieventäväksi asianhaaraksi, olihan perimä mantereella tunnetusti heikonpuoleista.
Rautateillä tärkeintä oli hidas matkanteko eikä päämäärä. Juniin kuului normaalien matkustus- ja ravintolavaunujen lisäksi pokeri- ja tupakkasalonkeja, parranajohuone ja erillinen kirjastovaunu. Kokonaisia romaaneja syntyi matkan kestäessä, loma-asunnon Caprilta saattoi voittaa ohimennen sökössä. Luotijunan logiikkaa ei olisi ymmärretty ollenkaan, miksi Herran nimessä pitäisi olla nopeasti perillä ja jyrsiä häthätää muoviin käärittyjä, kuivia sämpylöitä, kun viiden ruokalajin kiireettömät illalliset olivat tarjolla.
Junat koettiin muihin matkustuskeinoihin verrattuna ylivertaisen mukaviksi ja vaarattomiksi, vuonna 1904 amerikkalaisilla rautateillä loukkaantui tai kuoli vain 80 000 ihmistä. Eurooppalainen rataverkosto oli lähes yhtä turvallinen.
Valistunut matkailija haki Wanhaan Hywään Aikaan ikimuistoisia luontoelämyksiä. Aika laskea opaskirja alas ja pohtia mitä ovat omat, ikiajoiksi tulikirjaimin poltetut, kesään liittyvät luontokokemukset? Kysyn vaimolta. Hän muistaa ikuisesti hetken lapsuudesta järven rannalla, kun hän kyykki korkeiden kortteiden keskellä, piilossa koko maailmalta harottavassa taikametsässään.
Itse muistan varmaan dementoituneenakin pyöräilyn läpi paksun kuusikon, mäkisellä metsätiellä: kuinka aurinkoisissa kaistaleissa ihoa korvensi hellepäivän lämpö, ja varjoisissa notkoissa iski äkillinen viileys kuin olisin poukannut silmät kiinni jäiseen lampeen. Viiletin läpi kylmien ja kuumien vyöhykkeiden, napa-alueilta autiomaahan ja takaisin. Jos silloin olisi mukana ollut maalipänikkä ja suti, olisin maalannut isolla nimeni ja päivämäärän metsätien hiekkaan.
Tunnisteet:
aikataulu,
Jules Verne,
junat,
kesä,
matkailu,
Thomas Cook
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti