tiistai 22. lokakuuta 2013

Idän ja lännen syleily


Rudyard Kipling aloitti jykevän runonsa The Ballad of East and West:

Oh, East is East, and West is West, and never the twain shall meet,
Till Earth and Sky stand presently at God's great Judgment Seat.

Yrjö Jylhän tunnettuna suomennoksena alku kuuluu:

Itä on itä ja länsi on länsi - ei kohtaa ne toisiaan.

Uuno Kailas teki kotimaisen version teemasta 12-säkeistöiseen runoonsa nimeltä "Rajalla". Sen ensimmäinen ja viimeinen säkeistö ovat yhteneväiset, ja niitä lausuttiin hurmioituneeseen ääneen monella esiintymislavalla aplodien kaikuessa:

Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana länttä ja Eurooppaa;
varjelen vartija sitä.

Monta sukupolvea suomalaisia ja eurooppalaisia on kasvatettu aikanaan uskoon, että yksi  ihmissuvun syvimmistä rajapinnoista kulkee idän ja lännen välillä. Siksi on erityisen miellyttävää katsella Berliinissä muurinjäänteiden vieressä isoa seinämaalausta, jossa Itä-Saksa ja Länsi-Saksa syleilevät toisiaan täynnä rakkautta muurin murtumisen jälkeen.

Naisen takapuolta pitkin kulkee itäsaksalaisista liikennevaloista tuttu Ampelmann, nimenomaan se Ampelmann, joka vihreänä sallii kulun yli kadun toiselle puolelle.

Pidän myös miehen reiteen "tatuoidusta" tekstistä: Berliini on köyhä mutta seksikäs.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Valkyriat ovat urheilleet lihavuutensa olemattomiin


En voi kyllin kehua Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran matkakirjasarjaa "Kirjailijan kaupunki", johon on koottu kaupunkiteeman ympärille suomalaisten kirjailijoiden ja matkailijoiden kuvauksia kulloisestakin citystä vuosikymmenten ja -satojen varrelta.

Sarjassa ovat ilmestyneet omat opuksensa ainakin Budapestista, Lontoosta, Pariisista, Prahasta, Roomasta ja Tartosta. Suomalaiskaupungeista ovat sarjaan päässeet jo Turku ja Oulu.

Ensi viikolla on matka Berliiniin tiedossa, ja olen taas kuluttanut kädessäni Berliini-versiota, jota viimeksi selasin ja merkkasin kovasti kirjoittaessani romaaniani Parempi maailma ja etsiessäni suomalaisten matkanaisten ja -miesten 1900-luvun alkuvuosikymmenten kokemuksia kaupungista.

Tällainen kaupungin elämää vuosikymmenten varrella seuraava matkakirja tavoittaa kaupungin sielun paljon paremmin kuin nykyään muodissa olevat matkaoppaat, jotka keskittyvät kertomaan mistä saa halvinta olutta, parasta currywurstia ja cooleimmat vaatteet ja mitä ne kaikki maksavat. Nykyisin monet matkaoppaat muistuttavatkin usein matematiikan oppikirjoja, niissä tuntuu olevan enemmän numeroita kuin sanoja.

Mutta minä haluan matkaa ennen aistia Berliinin, en laskea sitä taskulaskimella. Uppoan siis hetkeksi Olavi Paavolaisen ekspressiivisiin kokemuksiin vuodelta 1929:

"Zoon luona kohoava kirkko hohtaa torninristiä myöten punaisena reklaamitulien valoista! Valkyriat ovat urheilleet lihavuutensa olemattomiin. Loreleyt eivät enää laulele hiuksiaan suoriessaan vaan kulkevat sähkökiharoissa ja soittavat gramofoonia."

Tai ehkäpä sittenkin Hagar Olsson huhtikuussa 1928 haistelemassa laajentunein sieraimin ympärilleen:

"Infernaalisen kylmää mutta asfaltti kuitenkin välkkyy houkuttelevasti, ja mainosvalot, suurkaupunkituoksut! Jopa bensiini tuoksuu täällä erilaiselta kuin Helsingissä."

Johan Vilhelm Snellman tuntuu erityisen pettyneeltä berliiniläisiin naisiin 1841, liekö saanut juuri edellisenä iltana pakit:

"Berliinin naisista puuttuu vapautuneisuus ja viehättävyys, jopa ilmeistä vireys ja iloisuus. Huolehtiminen asujen moninaisista sievistä pienistä koristeista, pitseistä, manseteista jne., näyttää olevan Berliinissä täysin tuntematonta. Siellä näköjään myös rakastetaan erityisesti mustaa ja tummia värjeä, luultavasti siitä syystä, että ne sietävät likaa niin hyvin."

Annikki Setälä on elänyt eri syystä vakavissa tunnelmissa 1954:

"Raunioita, hävitettyjä taloja joka puolella. Ikkuna-aukot tuijottivat mustina. Ja kuitenkin vallitsi omituinen tunne, ikään kuin rauniot olisivat eläneet. Miten paljon ihmisiä olikaan raunioiden alle hautautuneina!"

Nuori Jörn Donner kertoo 1958 parissa lauseessa matkailusta paljon, on kyseessä sitten Berliini tai mikä tahansa maailman suosituista matkakohteista:

"On berliiniläisiä, jotka eivät ole milloinkaan käyneet Kurfürstendammilla. On ulkomaalaisia, jotka eivät ole koskaan käyneet muualla Berliinissä kuin Kurfürstendammilla."

Niin, pitäähän tähän Berliinistä poistuva Mika Waltarikin vielä saada vuodelta 1928, kiteyttämään se, miksi toiset meistä ovat matkavietin riivaamia:

"Istuessani keinuvassa vaunussa, Berliinin valojen hävitessä taakseni, taivaan kajastaessa keltaista tulta, tuhansien vaihdelyhtyjen vilahtaessa ohitse, tunsin, kuinka olin vain teräspalanen, jota suunnaton magneetti vetää luokseen. Minulla ei ollut omaa tahtoa. Oli vain tunne ja sisäinen pakko: eteenpäin!"

SKS:n kirjaa lukiessa tajuaa mikä ero on matkakirjalla ja matkaoppaalla. Matkaoppaan tiedot hintoineen ja sisäänpääsyaikoineen vanhenevat vääjäämättä. Matkakirjan  innostuneet tai närkästyneet tai oivaltavat kommentit ympäristöstään elävät, huvittavat, ihastuttavat ja raivostuttavat vuosikymmenten, vuosisatojenkin jälkeen.

Haluaisin kirjoittaa matkakirjan. Matkustanut olen, mutta ikinä en ole sellaista kirjoittanut.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Ajan palvelijat


Äskeisellä Moselin-matkallani kiinnittivät huomiotani viinin lisäksi Sonnenuhrit, aurinkokellot. Mosel on kiemurainen joki, viinirinteet sijaitsevat aina etelään päin sijaitsevilla rinteillä (auringonvalon maksimoimisen takia). Kylät ovat vastapäätä viinitarhoja tois puol jokkee.

Lähes jokaisen kylän vastarannalla keskellä viinirinnettä on vuosisatoja vanha aurinkokello, josta kylä pystyi ennen vanhaan katsomaan ajan. Jokaisella kylällä oli ikioma aurinkokellonsa ja ikioma aikansa, vaikka kylien väliä olisi vain joitakin kilometrejä. Vanhimmat Moselin aurinkokellot ovat peräisin keskiajalta.

Kuvassa on Wehlenin kylän Sonnenuhr, jonka aurinkoaika heittää nykyisestä virallisesta Saksan ajasta 32 minuuttia, ja kesäaikana vielä yhden tunnin päälle.

Moselin kylien aurinkokellot ovat hieno muistutus siitä, että nykyinen kelloissamme, kännyköissämme ja tietokoneissamme naksuttava tarkka aikavyöhykekellonaika on itse asiassa pelkkä sopimusasia. Keinotekoinen keksintö, jolla pyritään mukamas helpottamaan ihmisen eloa ja hänen työntekoaan. Etupäässä se tuntuu sekoittavan ihmisen luontaisen rytmin.

Kuinka ihminen teki työtä aurinkokellojen aikaan, ennen viisarikelloja? Ihminen oli pesunkestävä projektiduunari. Kovan, ankaran työnteon jaksot vuorottelivat totaalisen laiskottelun ja elämännautiskelun kanssa. Työn ja levon rytmi ei ollut Alexander Stubbin mainostama konemainen tehdastyöläisen 8+8+8, vaan kun töitä tehtiin, niitä tehtiin tosissaan, kelloon ja kalenteriin katsomatta, ja sitten vedettiin lonkkaa, ihmeteltiin taivaan pilviä ja makusteltiin viinejä viikko, kaksi, kolmekin seuraavaa proggista odotellessa.

Meille nykyihmisille aamu on silloin, kun kännykkä herättää. Aurinkokelloajan ihmiselle aamu oli silloin, kun aurinko nousi. Kesää kohti hypättiin pystyyn entistä aikaisemmin, kolmen neljän aikaan, talvella nukuttiin pitkään. Luontaisin unirytmi tuntui olevan noin neljän tunnin jakso kerrallaan.

Nykyinen käsitys kahdeksan tunnin jatkuvasta, säännöllisestä yöunesta on tehdasajan meihin iskostama harha. Monet meistä heräävät yhä hetkeksi öisin nukuttuaan noin nelisen tuntia kuten ihmiset 500 vuotta sitten. Keskiajan ihmisille kahteen jaksoon jakautuva yöuni oli normaalia, he touhusivat hetken yön sydämessä pystyssä, tekivät kotiaskareita, kävivät kylässäkin, kunnes palasivat taas nukkumaan. Me nykyihmiset pelkäämme kärsivämme unihäiriöistä, kun geenimme herättävät meidät keskellä yötä. Makaamme sängyssä peitto korvissa ja rukoilemme saavamme unen päästä kiinni.

Aurinkokello oli rengin asemassa. Nykyään kello on ottanut isännän paikan - ja me ihmiset juoksemme elämissämme palvelijoina kellon käskytyksen mukaan.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Saksani lyhyt historia


Koska olen juuri lähdössä elämäni ensimmäistä kertaa Moselin viinialueille, ajattelin käydä läpi suhteeni Saksaan.

1970-luku:
Luin runsaasti Korkeajännityksiä, kaverilla oli niitä viisi hyllymetriä ja lainasin aina puoli metriä kerrallaan. Opin, että yleisimmät Saksan sanat ovat Aargh! Aaaargh! Achtung! Aah! Halt! Uugh! Aaaaaargh! Mein Gott! Donnerwetter! ja Aaggghhh!

1976, Montrealin olympiakisat:
Ihmettelin miksi kaikki itäsaksalaiset naisjuoksijat näyttivät miehiltä.

1978:
Ala-asteen luokkatoverini (se joka omisti Korkeajännitykset) piti 5. luokalla yli tunnin mittaisen esitelmän II maailmansodan hävittäjälentokoneista. Monet niistä olivat saksalaisia. Muiden oppilaiden esitelmät kestivät 1-4 minuuttia.

1979:
Kuulin ensimmäisen saksalaiseni ääntelevän. Hän oli Nina Hagen.

1980, Moskovan olympiakisat:
Päätin, etten ikinä harrasta yhdyntää itäsaksalaisen naisjuoksijan kanssa. Vaikka joutuisimme autiolle saarelle kahden, ja maapallon tulevaisuus olisi meistä kahdesta kiinni.

1980-82:
Opiskelin yläasteella kaksi vuotta saksaa. Vaihtoehtoina valinnaisaineissa oli koulussani maa-ja metsätalous ja konekirjoitus. Sanavarastoni ei juuri laajentunut 1970-luvun aikana opitusta. Minun olisi pitänyt valita konekirjoitus.

1982-85:
En opiskellut lukiossa saksaa. Käytävillä liikkui permanenttitukkaisia tyttöjä ja poikia, joiden mielestä Scorpions oli maailman paras bändi. Itse olin punkkari. Minua yhdisti Scorpionsiin vain se, että horoskooppimerkkini on skorpioni.

1985-86:
Kävin armeijan pioneerikomppaniassa. Opin lisää Korkeajännitys-saksaa. Feuer! Schweinehund! Dummkopf! Dummkopf!!

1986:
Ostin joulukuuseen DDR:ssä tehdyt joulukuusenvalot. Ne palavat yhä vuonna 2013. Kaikki muu kodinelektroniikka on tällä välin moneen kertaan hajonnut.

1986-2011:
Innostuin opiskelemaan espanjan, ranskan ja italian kielet. Kävin ahkerasti kaikissa kyseisissä maissa kymmeniä kertoja. Unohdin koko Saksan olemassaolon.

2011:
Kävin elämäni ensimmäisen kerran Berliinissä. Söin currywurstin.

2012, joulu:
Vaimo antoi joululahjaksi saksan kielikurssin.

2013, 25. syyskuuta:
Lähden tänään Moseliin, viinitiloilla vierailemaan. Avasin eilen vaimon jouluna antaman kielikurssin. Olen tuplannut puolen tunnin aikana tähänastisen elämäni saksan kielen sanavaraston. Nyt se on 50 sanaa. Päätän opiskella lisää saksaa.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Nuoruuden lähde - loiskis!



Renessanssiaikaan ihmisillä oli kunnallisten uimahallien sijasta loistava julkinen uimapaikka nimeltä Nuoruuden lähde. Kun vanhenit ja rypyt alkoivat lisääntyä ikävästi kasvoilla ja rinnat roikkua, ei ollut tarvetta silikonille tai botoxille. Vaatteet vain pois ja paljuun!

Kun olit aikasi loiskinut altaassa nousit sen vastareunalta ylös: ruumiisi ja mielesi olivat nuorentuneet taas seitsentoistavuotiaaksi.

Meidän epäilevien Tuomaiden on tietysti vaikea uskoa puhtaan veden voimaan näinä kyynisinä, lääkkeisiin uskovina, pillerejä kourallisittain popsivina aikoina.

Onneksi meille on jäänyt Nuoruuden lähteestä todisteita joiltakin renessanssin parhailta kuvajournalisteilta. Kuvassa on esimerkiksi Lucas Cranach vanhemman aikalaishavainto Nuoruuden lähteestä vuodelta 1546 (kuva sijaitsee nykyään Berliinin Gemäldegaleriessa). Marmorinen suihkulähde ruokkii allasta raikkaalla vedellä. Vasemmalla näemme raskaan työn ja iän kurtistamia talonpoikaiseukkoja, jotka muuttuvat virkistävän alastonuinnin myötä oikealla nuoriksi, hehkeiksi hovineidoiksi. Yhden perinpohjaisen loiskauksen myötä eukkojen kellertävä iho sävähtää raikkaan roosanväriseksi ja hehkuu taas elämää. Kasvot ja liikkeet ovat niin realistisia, että herra Cranachin on täytynyt tallentaa kohtaus paikan päällä, varpaat polskien Nuoruuden lähteen vedessä.

Ruohonjuuritason kokemuksellani suosittelen satunnaista suihkulähdekastautumista lääkepillereiden ahmimisen sijasta. Suihkulähteissä loiskuttelu nuorentaa. Jos ei aina ruumista, niin ainakin sydäntä. Sen tiesi Anita Ekbergkin Fontana di Treviin kastautuessaan Fellinin La dolce vitassa.
 

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Kirottu, ihana kirja


Toissakesänä väsyin täysin kirjaan esineenä. Olimme kolmistaan (Kirsi, Havu) toista kuukautta Baskimaassa ja aloin yhden hikisen kantoetapin jälkeen laskea kuinka monta kirjaa raahaamme Baskimaan vihreillä kunnailla pienissä repuissamme.

Yli kuusi tuhatta sivua. Luimme kirjoja ristiin ja kuskasimme tiiliskivinä kaupungista toiseen. Lukukokemuksena suurin osa niistä oli kaiken lisäksi puuduttavia. Ne olisivat parantuneet rutkasti, jos puolet tekstistä olisi leikattu pois. Sorry vaan, esim. Jeffrey Eugenides, sinun 800-sivuisessa Middlesexissäsi olisi ollut oikeasti aika paljon lyhentämisen varaa.

Tilasin matkalta Kindlen, Kirsi kohta oman lukulaitteensa ja olemme olleet sen jälkeen sähkökirjojen suuria ystäviä ja käyttäjiä.

Kuvittelin aluksi, etten tottuisi ikinä sähkökirjojen sivuttomuuteen. Okei, minunlaiseltani kirjafundamentalistilta tottumiseen kului vähän yli viikko. Sen jälkeen en ole kaivannut sivunmittaisen tekstin rytmiä.

Olen aina merkannut ja kirjoitellut lukemieni kirjojen sivuille omia merkintöjäni. Kirjat ovat samalla päiväkirjojani. Lukulaitteella voin harrastaa samaa tekstin yli- ja alleviivailua ja muistiinpanojen kirjoittamista aivan yhtä kätevästi kuin paperiversion parissa.

Luen tällä hetkellä kirjoja sekä sähköisinä että kannellisina versioina. Muutaman kerran olen pysähtynyt katsomaan kirjahyllyäni ja miettinyt onko vanhanmallisella kirjalla mitään etua sähköiseen uusversioon.

On, yksi. Pystyn sanomaan monista kannellisista kirjoistani mistä ne on hankittu, ne kantavat mukanaan jotain elämäni vaihetta. Jotain seikkailua.

Esim. kuvassa heti Tolstoin Sodan ja Rauhan oikealla puolella näkyvän pokkarin Tolkienin Two Towers (Taru Sormusten herrasta -trilogian keskimmäinen osa) löysin kesällä 1988 pitkän ja pölyisen liftausmatkan jälkeen Ateenasta rupuisen hotellihuoneen yöpöydän vetolaatikosta, siitä lootasta mistä Suomessa löytää hotellihuoneessa aina Raamatun. Ajattelin, että jos jatkan vielä reissaamista, löydän hotellien yöpöytien laatikoista loput kaksi osaa. En löytänyt. Minun piti hankkia Sormus-trilogia kaksi vuotta myöhemmin suomeksi.

Kuvan ylemmällä hyllyllä näkyvän, vihreäselkämyksisen John Sutcliffen Unknown Pilgrimin ostin tekijältä itseltään Tangerissa Marokossa parin gintonicin jälkeen syksyllä 1991. Sutcliffe oli Intian armeijassa palvellut britti, joka oli päätynyt Tangeriin 1950-luvulla hotellinpitäjäksi. Hän varoitti, etten alkaisi lukea hänen romaaniaan illalla: se oli nimittäin niin kiinnostava, ettei lukija malttaisi laskea sitä käsistään ja menettäisi yöunensa.

Kömpelösti kirjoitettu Unknown Pilgrim ei valitettavasti saanut minua menettämään yöuniani. Sen sijaan yöuneni veivät Sutcliffen hurjat tosielämän tarinat. Hänen pienessä, rapistuvassa hotellissaan oli majoittunut 1950-luvulla käytännössä koko beatnik-sukupolvi: Jack Kerouacista Allen Ginsbergiin. William Burroughs oli kirjoittanut suurimman osan Alastomasta lounaasta huoneessa numero 9. Niistä stooreista Sutcliffe olisi saanut kirjoitettua hienon bestsellerin, jos olisi halunnut.

Jokaisella kannellisella kirjallani on tarina, aivan eri tarina mikä on kansien sisällä. Tarina tilanteesta, jossa olen saanut tai hankkinut kirjan.

Sähkökirjani sisältävät toistaiseksi vain yhden ainoan tarinan, kirjailijan kirjoittaman.

Ehkä tämä muuttuu. Kirsi sanoo jo, että hän muistaa jokaisen lukemansa sähkökirjan lukupaikan ja oikean elämän seikkailut lukuhetken ympärillä. Elävästi, värikkäästi, ikuisesti.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Huuhkajat ja syyskuu


Vaikka kuinka olemme postnokia-Suomessa kaupunkilaistuneet ja someistuneet, niin luonnon kaikenläpäisevä voima suomalaisessa arkipäivässä on hämmentävää. Kaksi esimerkkiä.

Ensimmäinen esimerkki tulee palloilusta:

Suomen jalkapallomaajoukkueen lempinimi on Huuhkajat. Nimi löi läpi, kun Olympiastadionilla asusteleva Bubo bubo (lempinimeltään Bubi) keskeytti kentällelennollaan Suomen ja Belgian välisen EM-karsintaottelun kuudeksi minuutiksi kesäkuussa 2007. Suomi teki keskeytyksen jälkeen kaksi maalia ja voitti. Jälkeenpäin tuntuu, että maajoukkue oli vain odottanut jotakin kummallista luonnonilmiötä ristimänimekseen.

Naisten maajoukkueen lempinimi on Helmipöllöt. Suomen korisjoukkuetta kutsutaan paraikaa käynnissä olevissa EM-kisoissa Susijengiksi.

Vilkaisu muiden maiden nimeämiskulttuuriin. 

Ruotsin jalkapallomaajoukkueen lempinimi on Blågult, Sinikeltaiset.
Italian fudismaajoukkueen lempinimi on Gli Azzurri, Siniset.
Hollannin fudismaajoukkueen lempinimi on Oranje, Oranssit.
Ranskan joukkueen lempinimi on Les Bleus, Siniset.
Espanjan maajoukkueen lempinimi on La Roja, Punaiset.
Romanian joukkueen lempinimi on Tricolorii, Kolmiväriset.
Argentiinan maajoukkueen lempinimi on La Albiceleste, Valkosiniset.
Uruguayn lempinimi on La Celeste, Taivaansiniset.

Eiköhän tämä riitä. Useiden fudismaiden joukkueiden lempinimet on otettu suoraan pelipaitojen väreistä.

*******

Toinen esimerkki tulee kuukausista:

Euroopan useimmissa kielissä kuukausien nimet juontuvat suoraan latinan kielestä ja Rooman valtakunnan ajoista. Roomalaisten kuukaudet olivat Ianuarius, Februarius, Martius, Aprilis, Maius, Iunius, Iulius, Augustus, September, October, November, December. Käykäämme lyhyesti läpi mitä nämä kuukausien nimet tarkoittavat, vaikkapa nykyajan valtakielen, englannin versioina.

January = Janus-jumalan (alkujen ja muutosten jumala) mukaan
February = Februalian, rituaalisen puhdistautumisen juhlan mukaan

Edelliset kaksi kuukautta lisättiin kalenteriin vasta myöhemmin. Alkuperäinen roomalainen kalenteri oli vain 10-kuukautinen ja alkoi maaliskuusta.

March - Marsin, sodanjumalan mukaan
April - verbistä aperire, avautua, nuppujen avautumisen aika
May - Maian, kasvun jumalattaren mukaan
June - Juno-jumalattaren mukaan (valtion suojelija, Zeuksen puoliso)
July - Julius Caesarin mukaan
August - keisari Augustuksen mukaan
September - Seitsemäs, 10-kuukautisen kalenterin seitsemännen kuun sijaluku
October - Kahdeksas
November - Yhdeksäs
December - Kymmenes

Kahdestatoista kuukaudesta neljä on järjestyslukuja, neljä antiikin jumalien nimiä, kaksi keisarien nimiä, yksi uskonnollisen juhlan nimi. Yksi, April, kuvaa luonnon senhetkistä tilaa.

Suomalaisten kuukausien nimet tulevat seuraavista asioista:

tammikuu - tammi on akseli, keskipuu, tammikuu on talven keskus
helmikuu - aurinko voimistuu, päivisin sulanut vesi jäätyy öisin puunoksiin helmiksi
maaliskuu - epävarma alkuperä, yhden teorian mukaan tulee maasta, siitä, että maa alkaa paljastua pälviksi lumen alta
huhtikuu - sanasta huhta, kaski, huhtikuussa kaadettiin kesäkasken puut kuivumaan
toukokuu - touko tarkoittaa kevättä, myös kevätviljaa
kesäkuu - ei tarvitse selityksiä
heinäkuu - heinänkorjuun aika
elokuu - elo tarkoittaa tuleentunutta, korjattavaksi kypsää viljaa
syyskuu - juuri nyt, tämä vuodenaika
lokakuu - monesti paljon lätäköitä ja lokaa, loskaa
marraskuu - marras tarkoittaa kuollutta, marraskuussa luonto on kuollut
joulukuu - juhlan mukaan

Kahdestatoista suomalaisesta kuukaudesta yksitoista tulee luonnosta, yksi uskonnollisesta juhlasta.

*******

Elämme Suomessa keskellä uusinta teknologiaa, mutta nimikulttuurimme on paljon syvemmällä luonnossa kuin useimpien muiden Euroopan maiden.  Pohjoismaistakin olemme aivan uniikki tässä suhteessa. On se, hiisi vie, hienoa! (Hiisi = pakanuuden ajan uhrilehto, pyhä metsikkö.)