Nuo oudot, kummat liikennemerkit

Maaliskuu on jo hyvässä vauhdissa, kun ehdin ensimäisen kerran syventyä blogini pariin. Onneksi nyt näyttää olevan paremmin aikaa. Muutaman päivän päästä ilmestyy graffititeemainen dekkarini Tyttö ja pommi, ja sen kunniaksi aloitan graffitihenkisesti. Katutaiteen ytimestä, symbolien maailmasta.

Minua ovat aina kiinnostaneet arkipäivän pienet, oudot asiat, jotka huomaamme monesti lapsena paljon tarkemmin kuin aikuisena. Yksi tällainen ovat liikennemerkit, nimenomaan poikkeukselliset liikennemerkit. Vuosien mittaan olen kartuttanut kokoelmaa erikoisista liikennemerkeistä, ja tässä joitakin. Suurimman osan kuvista on ottanut elämän kanssakulkijani Kirsi, työnjakomme kun monesti on, että minä kirjoitan, hän kuvaa. Molemmat ihmettelemme.

Kielletty ajosuunta -merkki houkuttelee puoleensa katutaiteilijoita ympäri Eurooppaa. Suomessa keltainen poikkiviiva kahlitsee luovaa ilmaisua, mutta manner-Euroopassa Kielletyn ajosuunnan vaakaviiva on merkissä keltaisen sijasta valkoinen ja herättää selvästi monia inspiroivia ajatuksia. Lankkuvaras-version olemme nähneet useassa paikassa Italiassa, Autokuski-versio on bongattu Firenzessä ja Kakkiva pulu Berliinissä.

 

Kuopat-merkistä löytyy Kotkan Kuusisen pientareelta naisellisia kumpareita ällistelevä versio, jonka kysymysmerkkipäinen pukuherra tuo jostain syystä mieleeni missikisojen tuomariston.

Korsikassa liikennemerkit ovat politiikkaa ja edustavat monen korsikalaisen vierastamaa emämaata, Ranskaa. Useimmat Korsikan liikennemerkeistä on ammuttu riekaleiksi, liikennemerkkien kohtelulla ilmoitetaan mielipide Pariisiin. Ampumisen lisäksi ranskan kieli tussataan merkeissä yli ja kirjoitetaan korsikaa päälle. Ylemmässä merkissä ranskankielinen koulu-sana (école) on muutettu korsikan scolaksi. Merkin jälkimmäinen lapsi on päässyt hengestään. Alempaa merkkiä on muun runtelun lisäksi korjattu korkeuden suhteen: olemme merkin mukaan 13111 metrin korkeudessa, niin korkealta korsikalaiset tuntevat mannerranskalaisten tekevän päätöksiä heidän päänmenokseen.

Aina merkki ei muutu kiinnostavaksi vain sitä muuntelemalla. Hyvin kiinnostavia ovat myös liikennemerkit, jotka liittyvät tiukasti kaupungin poikkeukselliseen ominaisuuteen. Venetsiassa olen aina ihaillut paikallisia pyörätiemerkkejä, jotka kaupungissa on omistettu gondoliliikenteen ohjailuun. Pamplonassa ainutlaatuisia ovat heinäkuisen härkäjuoksun suuntaa näyttävät liikennemerkit: onhan hyvä tietää mihin suuntaan härät ahtailla mukulakivikujilla ryntäävät, ettei juokse vahingossa niitä päin.

Miljoonan merkin vuosi

Vuoden lähestyessä loppuaan on aika tarkastella kirjallista työvuottaan hetken matematiikan pohjalta. Kuinka monta kirjainta olen tänä vuonna kirjoittanut?

- 6-osaisen Kirveellä töitä -kuunnelman, jota esitetään paraikaa sunnuntaisin ja maanantaisin Ylen Ykkösellä. Jokainen osa kestää kolme varttia, jokaisen osan kässäriin olen kirjoittanut n. 40-45 tuhatta merkkiä. Osan osista kirjoitin ensimmäisen kerran jo vuoden 2012 syksyllä, mutta käytännössä olen kirjoittanut ne uusiksi tämän vuoden puolella. 6 kertaa 40-45 tuhatta merkkiä = n. 250 000 merkkiä.

- Keväällä 2014 ilmestyvän rikosromaanin Tyttö ja pommi CrimeTimelle, sen Guest Stars sarjaan, jossa kaunokirjailijat kokeilevat kynsiään dekkarin parissa. Minulla on kunnia olla sarjan ensimmäinen, kollegat puurtavat vielä omien esikoisdekkariensa parissa. Luovutin käsikirjoituksen pari viikkoa sitten, merkkejä on 380 000 (eli n. 50 tuhatta sanaa , jonkin verran yli kolmesataa sivua).

- Tytön ja pommin kanssa limittäin olen kirjoittanut syksyllä 2014 ilmestyvää Särkyvää-romaania Tammelle. Siitä on tällä hetkellä kirjoitettu viimeisteltyyn kuntoon noin 120 000 merkkiä. Enemmän on luonnosteltu, mutta ei nyt lasketa vielä niitä. En laske näihin lukuihin ensimmäisiä versioitani, vaan pelkän viimeistellyn tekstin.

- Kolumneja kirjoitan juuri nyt kolmeen lehteen, Glorian Ruokaan & Viiniin, Kymen Sanomiin ja Etelä-Suomen Sanomiin. Kolumnien pituudet ovat kolmen neljän tuhannen merkin välillä. Yhteispituudeksi tulee tämän vuoden mittaan noin 70 000 merkkiä.

- Olen kirjoittanut muutamia pidempiä juttuja vuoden aikana, matkoihini liittyen mm. Seuraan ja Glorian Ruokaan & Viiniin: mm. Sisiliasta ja Pariisista. Näistä tulee noin 30 000 merkkiä.

- Tänä vuonna olen kirjoittanut myös tätä blogia, tämä kirjoitus on vuoden viideskymmeneskuudes, ja merkkejä näissä kirjoituksissa on yhteensä 150 000. Aika hurja määrä näin jälkikäteen katsellen, koetan kuitenkin kirjoittaa näihin blogimerkintöihinkin suht ajateltua tekstiä.

Yhteenlaskettuna tästä tulee MILJOONA merkkiä. Vuonna 2013. Viimeisteltyä, julkaisukuntoista tekstiä.

Eivätkä nämä edellämainitut tietenkään ole ainoat kirjaimet, jotka olen vuonna 2013 koneella näpytellyt tai kynällä kieputellut. Kaikenlaista muutakin tulee naputeltua ja raapusteltua: ideoista ja Twitter-viesteistä alkaen.

Suomen 29 aakkosta saa selvästikin aika monella tavalla yhdisteltyä toisiinsa.

Makaan täällä päähän haavoittuneena

Itsenäisyyspäivän tienoilla olen lukenut isoisäni Yrjö Järvelän kirjeitä Taipaleenjoelta. Yrjö oli vänrikkinä Taipaleenjoen Koukkuniemessä, aivan samassa paikassa, josta toinen Yrjö, Jylhä, kirjoitti myöhemmin runokokoelmansa Kiirastuli. Yrjöt tunsivat toisensa. ¨

Ukkini haavoittui päähän 10. joulukuuta, kun hän oli etulinjan edessä tähystämässä milloin alkaa venäläisten seuraava hyökkäys Taipaleenjoen yli. Ja sehän alkoi - yllättäen. Noina päivinä hyökkäykset ja vastahyökkäykset aaltoilivat kiivaasti.

Lainaan tähän pätkiä muutamista kirjeistä. Ensimmäinen ote on talvisodan kynnykseltä, toinen syttymishetkeltä (30.11.), kolmas ote itsenäisyyspäivältä. Seuraava on haavoittumisen jälkeen. Sitten vielä pari otetta Yrjön sotilastovereiden kirjeistä Taipaleenjoelta.

Itseäni koskettaa se, kuinka kauniisti ihmiset puhuvat näissä kirjeissä, aikoina jotka olivat täynnä väkivaltaa ja kuolemaa. (Vastaavasti rauhan kestäessä pitkään kirosanat tuntuvat lisääntyvän kommunikoinnissa ja kieli karkeutuvan.)

Yrjön ja hänen kumppaniensa kirjeitä voi lukea aikalaistodistuksen lisäksi myös kuin jännitysromaania. Kuka säilyy hengissä? Aluksi kaikki ovat terveitä ja haavoittumattomia, lopulta tuskin kukaan. Taipaleenjoella käytiin Talvisodan rajuimpia taisteluita.

Nämä kirjeet eivät kuitenkaan ole proosaa. Ne ovat totta, ja ihmiset jotka niitä kirjoittivat haavoittuivat ja kuolivat oikeasti.

* * * * *

29.11.1939
Nirvanassa
Oma rakas Astani ja isin rakkaat kultapojat!
Näet, että kirjeeni otsikkona on sana Nirvana. Se on tämän uuden kämppämme eli korsumme nimi ja merkitsee ihanaa lepoa tai jotain sinne päin. Kyllä täällä onkin niin mukava oleskella, ettei juuri viitsi edes uutisia kuuntelemaan lähteä. Illat kuluvat erilaisissa sisätöissä, jutellessa, lukiessa, kirjoittaessa ja joskus vähän pelataan korttia. Tänä iltana saamme taas vieraita, joten jatkan tätä huomenna. Hyvää yötä siis rakkaimpani ja nähkää kauniita unia.
         Yrjö

30.11.1939
Huomenta.
Heräsimme uusissa olosuhteissa, sillä ryssä on katsonut hyväksi sanoa tuttavuutemme irti. No, hyvä niinkin. Nythän asioiden on pakko selvitä. Me kyllä olemme valmiit tarjoamaan heille riittävän lämpimän vastaanoton, jos uskaltautuvat tänne saakka, mitä seikkaa vieläkin suuresti epäilen.
         Asta, kalleimpani, nyt tarvitaan vain reipasta mieltä ja sitähän Sinulla, kultaseni on, sen olen kirjeistäsi suureksi ilokseni todennut. Sen vuoksi olenkin täysin levollinen, kun tiedän että Sinä olet hoitamassa rakkaimpiamme, Mattia ja Timoa. Kerro nyt heille, että isin on heitä kovin ikävä, mutta että isi reippain mielin täyttää täällä velvollisuutensa, kun tietää että siellä kotona äidin seurana on niin reippaat ja kiltit pojat.
         Matti ja Timo, isin kultaiset pojat. Jos Kohtalo niin määrää, ettei isi teitä saa tavata, niin muistakaa pojat, että isin hartain toivomus ja vahva usko on, että teistä kasvaa oikein kunnon miehiä, joille isänmaa on kallein asia maailmassa ja jotka tulevaisuudessa huolehtivat rakkaasta äidistämme, äidistä, joka teidän vuoksenne on valmis kaikkensa uhraamaan.
         Ja nyt Astani, kalleimpani, työ kutsuu. Sinä ja pojat olette alati mielessäni.
         Ota vain kaikki pois pankista, jos vielä saat. Joulukuussa on minun henkivakuutukseni.
         Yrjö

6.12.1939
Omat rakkaani!
Tuhannet sydämeni sulimmat kiitokset mieltä äärettömästi virkistäneestä kirjeestänne. Se oli taas kuin keväinen tuulahdus talven keskellä ja tuntuu sitäkin virkistävämmältä, kun juuri palasin hieman raskaalta muutaman päivän komennukselta.
         Nyt aion juuri painua nukkumaan enkä sen vuoksi paljoa jaksa kirjoittaa. Ilmoitan vain, että hyvin voin ja jos näin hyvin jatkuu, kuten uskon, niin hyvin tästä selvitään, vaikka ajat ovatkin ankarat.
         Matti, Sinä isän oma rakas poika, kun sinä nyt olet 6 vuoden ikäinen, niin ota vastaan isän sydämellisimmät ja rakkaimmat onnittelut. Kasva Suomen kelpo pojaksi, joka tuotat iloa äidille, isälle ja koko rakkaalle isänmaallemme. Auta edelleenkin äitiä missä vain voit ja laula hänelle usein, jotta rakkaan äidin mieli tänäkin aikana olisi reipas ja iloinen.
         Ja sitten Sinä, Timo, isin kultainen pieni velikulta. Pidäppä sinä puolestasi pikku kujeillasi äitikultamme oikein reippaalla mielellä.
         Niin, oma rakas Astani, olen nyt niin väsynyt, etten tämän enempää jaksa kirjoittaa vaan jättäen Sinut ja pojat Herran huomaan toivotan Teille sydämeni syvyydestä kaikkea parhainta, ja vaivun unen helmaan.
         Hyvää yötä rakkaimpani ja monta, monta suukkoa
         isältä.

12.12.1939
Rakkaimpani Asta, Matti ja Timo
sydämelliset tervehdykseni nyt sitten täältä sotasairaalasta, jossa lepään päähän haavoittuneena. Siihen sattui 10:nnen ja 11:nnen päivän välisenä yönä klo 24,00 joukkojen ollessa taistelussa ryssäjoukkojen kanssa.
         Hyvin olemme selvinneet. Kahden päivän aikana teimme muun muassa 10 ryssän tankkia taistelukyvyttömiksi ja siellä ne nyt makaavat komppaniamme lohkon edessä hyvänä opetuksena kaiken katoavaisuudesta.
         Omin voimin pystyin poistumaan ampumahaudasta ja sitten olen kulkenut hevosella, autolla ja junalla tänne sairaalaan, jossa nyt olen.
         Te, kalleimpani, siellä kotona, älkää olko huolissanne puolestani, sillä kävipä miten hyvänsä, niin olen kuitenkin koettanut täyttää velvollisuuteni. Pää pystyyn ja mieli reippaana.
         Isä

17.12.1939
Terve mieheen Yrjö!
Mitä Sinulle kuuluu? Joko pian pääset takaisin tulilinjoille? Komppania on nyt ollut viikon päivät reservissä, mutta kranaattitulta on saatu kovasti. Toissapäivä, 15., oli komppanialle raskain mitä sillä on koko aikana ollut. Upseerit olemme kaikki tallella, mutta kers. Kuivanen haavoittui täysosuman tullessa toimistotelttaan. Olemme siirtyneet paikasta toiseen, kaivelleet suojakuoppia, rakentaneet korsuja, olleet partioissa.
         Annan Kähösen jatkaa. Voi hyvin ja tule pian takaisin.
         Olavi R(aekallio, luutnantti, komppanianpäällikkö)

Terve mieheen Yrjö!
Pistän muutaman sanan todistukseksi minäkin siitä, että varmasti liikun vielä elävien parissa. En ole saanut naarmuakaan näissä kahakoissa. Alcazar on taas ryssällä. Jouduin 10. p:nä jättämään Alcazarin; 11. p:nä valtasin sen uudelleen ja pidin 3,5 tuntia, mutta olin pakotettu lähtemään. Sen jälkeen on Alcazarin omistus vaihtunut tämän tästä. Olemme toivoneet sinun pikaista paranemistasi ja yksikköön saapumistasi niin, että koeta järjestää asiat sille kannalle. Olemme kaikki upseerit terveinä. Voi hyvin nyt ja parane pian ja pistähän pieni kirjelappu meille yhteisesti.
         Terv. Urho K(ähönen, vänrikki)

9.1.1940
Rintamalla
Herra Res. vänr. Yrjö Järvelä
Terveisemme täältä rintamalta. Toivotamme yhteisesti Herra Vänrikille Hyvää Uutta Vuotta sekä pikaista parantumista. Kiitokset myöskin niistä kahdesta paketista, jotka tulivat Teidän nimellänne, mutta joiden sisältö kirjeenne mukaisesti jaettiin miehille.
         Täällä komppaniassamme on tapahtunut paljon muutoksia sen jälkeen, kun Te Herra Vänrikki poistuitte joukostamme. Raskain komppaniaamme kohdannut isku oli komppanianpäällikkömme luutnantti Raekallion menetys. Luutnantti Raekallio kaatui Loppiaisaattona 5/1.
         Komppaniassamme on jälellä alkuperäisistä upseereista ainoastaan vänrikki Pehkonen. Vänrikit Kähönen ja Marjanen haavoittuivat tänä vuotena 1/1 ja 3/1. Aliupseereissa on tapahtunut myöskin paljon muutoksia. Allekirjoittanut on joutunut siksi hoitamaan vääpeli Kuivaselle kuuluneita tehtäviä 16/12 alkaen.
         Terveisin
         Aarne Pekonen
         korpraali

Salainen kala-apaja

Virallinen kunnia Amerikan löytymisestä menee Kolumbukselle. Epävirallinen viikingeille. Mutta mielestäni tositarina Amerikan löytymisestä näiden kahden stoorin takana on kaikkein kiinnostavin.

Kaikki suurin piirtein tiedämme tarinan Kristoffer Kolumbuksesta ja Amerikan löytymisestä. Meille on opetettu se historiantunnilla. Kolumbuksen kuningasidea oli löytää meritie Intiaan ja Intian mausteaarteille lännen kautta, kun siihen asti ainoat keinot olivat hidas karavaaniretki itään poikki sotaisan Etu-Aasian tai sitten Afrikan kiertäminen. Kolumbus sai ratkaisevan rahoituksen Espanjan kuningasparilta Ferdinandilta ja Isabellalta. Hän lähti liikkeelle kolmella karavelilla ja päätyi 1492 nykyisen Bahaman tienoille. Loppuikänsä hän kuvitteli löytäneensä Intian ja sen takia paikallisia nimitettiinkin seuraavat vuosisadat intiaaneiksi.

Kolumbus oli genovalainen. Hänen kanssaan samasta löytöretki-ideasta ja rahoituksesta kilpaili toinen genovalainen merikapteeni ja löytöretkeilijä, Giovanni Caboto. Vasta viisi vuotta Kolumbuksen ensimmäisen Amerikan-retken jälkeen Caboto sai omaan retkeensä rahoituksen Englannin kuninkaalta Henrik VII:ltä.

Caboto lähti purjehtimaan Atlantin yli Bristolista, Englannin länsirannikolta 1497 ja oli varma, että löytäisi Kolumbuksen eteläisemmällä reitillä missaaman väylän Aasiaan. Caboton tarkoitus oli ylittää Atlantti selvästi pohjoisempaa kuin Kolumbus oli tehnyt. Kuukauden meriretken jälkeen Caboto kohtasi tuntemattoman rannikon. Hän nimesi sen suuresti julistaen rahoittajansa kielellä New Found Landiksi (nykyään Newfoundland).

Caboton löytöretkeilijän riemua kuitenkin himmensi kohta se, että hän ei nähnyt edessään neitseellistä rannikkoa, vaan tuhat baskien kalastusvenettä keikkumassa rantaviivan edustalla. Pohjois-Espanjassa asuvat baskit olivat kalastaneet turskaa Amerikan rannikolta jo satojen ja satojen vuosien ajan. He olivat ystävystyneet seudulla asuvan kantaväestön (myöh. intiaanien) kanssa, ja rannikko oli tilkkutäkkimäisen täynnä baskien kuusipuusta veistämiä kalankuivatustelineitä.

Baskit olivat pitäneet salaisuutensa visusti vuosisatojen ajan. Kunnon kalamies ei paljasta apajiaan.

PS. Olin joltisenkin pettynyt, kun kuulin ensimmäisen kerran tarinan Amerikan todellisista löytäjistä. Tuli olo, että tämän jälkeen minun pitää epäillä kaikkea koulussa opetettua historiaa. Ystäväni nauroi valahtaneelle naamalleni ja sanoi: "Luuletko tosissasi, että Kolumbus olisi saanut rahoitusta jollekin utopistiselle riskihankkeelleen, jos rahoittaja ei olisi tiennyt etukäteen neuvonantajiensa kautta, että lännessä on joku tutkimaton, ylimääräinen manner?"

PPS. Englannissa on löydetty kirje, jonka bristolilaiset kauppiaat lähettivät Kolumbukselle 1490-luvulla, aikana jolloin Kolumbus niitti kovasti kunniaa hoveissa Amerikan-löydöstään. Kauppiaat huomauttavat kirjeessä kuivakasti, että Herra Kolumbus tietää aivan hyvin, että kauppiaat olivat olleet baskikalastajien kanssa mannertenvälisissä kauppasuhteissa jo kauan ennen Kolumbuksen syntymää. "Turskaa on tullut ostettua baskeilta - ja paljon. Viitsisikö herra Kolumbus olla leveilemättä ympäri Eurooppaa ainutlaatuisilla "löytöretkeilijän" taidoillaan, kun kuka tahansa 14-vuotias baskipoikakin on päihittänyt hänet?" (Kristoffer Kolumbus ei vastannut ikinä bristolilaisten kauppiaiden kirjeeseen.)

PPPS. Kuten sanoin: tuntemattomien vesien kalastajat säilyttävät salaisuutensa, kun taas myöhemmin paikalle saapuneet löytöretkeilijät huutelevat rinta rottingilla ympäriinsä, pystyttävät lipun rantaan ja vievät kaiken kunnian. "Ettekö te tiedä kuka minä olen?" he huutavat lujaa ja haluavat julkisuuden valokeilan rakastavan heitä. Julkisuus kun tuo paikan illallispöytiin ja muuttaa parhaimmillaan virallista historiaa.

PPPPS. Niin maailma pyörii. Mutta pitääkö sen pyöriä niin?

Olipa kerran zombiet ja strumffit

Joskus sitä ihmettelee suomen kielen muutoksia. Mistä ajatusten Tonavasta suomen kieleen on pesiytynyt esimerkiksi nykytapa kirjoittaa zombi, eikä zombie? Kirjoitustavan takana on ilmeisesti sama konsultti, jonka ansiosta Peyon luomia pikkuisia, sininahkaisia olentoja, strumffeja, alettiin kutsua Suomessa smurffeiksi. Strumffi kun oli muka liian hankala sanoa suomalaiselle tuppisuulle, joka ei osaa enää lausua oikein edes sanoja shokki, shakki ja shamppanja (nykyisin sokki, sakki ja samppanja).

Kun strumffit vesitettiin suomen kielessä smurffeiksi, Peyon piirroshahmoihin kohdistettiin samanlainen operaatio kuin oikeassa elämässä on tehty monelle pienkansalle: baskeille, kurdeille, saamelaisille ja inuiiteille. Valtaväestö on yrittänyt riistää heiltä oikeuden omaan kieleen ja sulauttanut sitä kautta väkisin osaksi omaa kulttuuriaan.

Strumffit puhuvat strumffia, jonka on tarkoituskin olla maailman vaikein kieli, ihmiskorvalle täysin käsittämätön. Kieli suojaa strumffeja sortajilta. Kielessä korvataan kaikki verbit, substantiivit ja suuri osa adjektiiveista strumffi-sanalla. Vain strumffi itse voi ymmärtää, mitä strumffi-ilmaus milloinkin tarkoittaa. Strumffit ovat luojansa Peyon kielessä, ranskassa, vielä hankalampia lausua, he ovat  schtroumpfeja.

Kun schtroumpf kertoo syövänsä maukkaan omenan, hän sanoo: Je schtroumpf une schtroumpfieuse schtroumpf. Sen pitääkin kuulostaa Gordionin solmuun menneiltä äänihuulilta. Entä miltä kuulostaa helpotettu nykysuomennos: Minä smurffaan smurffin. Voi pehmo-oksennus.

Sama tämän zombien kanssa, josta joku suomen kielen hoitaja on nyt napsaissut viimeisen e-kirjaimen pois. Kyseessä on kauhukulttuurin ilmestyskirjamaisin peto, jonka nimen pitää lausumisen jälkeen jäädä roikkumaan ilmaan kuin suden ulvonnan. Zombie-e-e-e-e-e-e-e, eikä mikään lyhyt, kuohittu zombi.

Haitin saarella oli yhteisön sääntöjä rikkoneelle ihmiselle tapana antaa halvaannuttavaa myrkkyä, joka vaivutti uhrin noin vuorokaudeksi kuolemaa muistuttavaan tilaan. Tällöin ihmisparka haudattiin elävältä. Hän heräsi koomasta arkussa. Uhri kaivettiin ylös, kun hän oli viettänyt jonkin aikaa maan uumenissa. Arkusta autettiin ihminen, joka oli fyysisesti elävä, mutta henkisesti niin järkkynyt, ettei hän useinkaan toipunut koettelemuksesta.

Länsimaiset matkailijat kohtasivat haitilaisissa kylissä näitä ympäriinsä laahustavia, puhekyvyttömiä olentoja. He elivät jossain painajaismaisessa omassa maailmassaan, elämän ja kuoleman rajalla. Näitä ihmisiä kutsuttiin nimellä zombie. Olemukseltaan nämä alkuperäiset zombiet muistuttivat enemmän Hugo Simbergin maalaamia piruparkoja kuin nykyajan filmiteollisuuden aivoja ahmivia fantasiahirviöitä. Heidän kulkiessaan ohi jäljelle jäi vain vaimea, haikea valitus: zombie-e-e-e-e-e.

Älä huku lähteisiisi

Kirjoittavilla ihmisillä on tapana rakastua lähteisiinsä. Se on väistämätöntä. Kun uutta kirjaa alkaa kirjoittamaan, pitää löytää aluksi asia, joka on niin kiinnostava, että sen parissa jaksaa uurastaa vuoden, kaksi, kolmekin, joskus vieläkin pidempään. Idea on jutun ja kirjan sydän, ja kun hyvän idean on saanut, on aika ja lupa sukeltaa kaikenlaisiin lähteisiin, on aika ja lupa penkoa, haastatella, tutkia vanhoja valokuvia ja tekstejä ja kirjoja. Monelle kirjoittavalle ihmiselle tämä on nautinnollinen vaihe, kuin pitkä nousuhumala. Siinä olotilassa voisi viipyä liki loputtomasti.

Lopulta kaikenlaisia mielenkiintoisia taustatietoja on pöydän ympärillä viisi muovisäkillistä, ja kirjailija tajuaa, että hän ei ikinä pysty käyttämään niistä kirjassaan kuin murto-osan. On aika riuhtaista itsensä varsinaiseen kirjoittamistyöhön. Nousuhumala taittuu samalla hetkellä laskuhumalaksi.

Olo muuttuu kirjoittamistyön alkaessa innostuneesta epävarmaksi, usein tuntuu kuin haroisi kirjoittaessaan aamusta iltaan pimeässä, tiheässä metsässä ilman taskulamppua. Kirjailijan pitää luottaa siihen, että kun hän tarpeeksi törmäilee puunrunkoihin ja töksäytteleviin oksiin, niin hän löytää metsästä ulos. Ennen pitkää. Muutaman harhakierroksen ja susikuoppaan putoamisen jälkeen. Käsikirjoitusta pitää olla takana aika montasataa liuskaa ennen kuin kirjailija joutuu yleensä uudestaan hillittömän kirjoittamisen riemun valtaan. Palaset alkavat loksahdella kohdalleen, ja vasta viimeiset kirjoittamisen viikot parin vuoden urakassa ovat yleensä kuin samppanjaa joisi.

Jälkeenpäin matka pimeän metsän läpi tuntuu erittäin loogiselta. Mutta kirjoja ei kirjoiteta jälkiviisauden voimalla. Ne kirjoitetaan pitkänä sokeana hetkenä, jolloin pitää haparoida tietään eteenpäin.

On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että kirjailija repäisee itsensä irti lähdeaineiston ihanan päihdyttävästä nousuhumalamaailmasta kirjoittamisen aivolihaksia piinaavaan ja jomottavaan ultrajuoksuun. Muuten käy kuin Toivo Mönkköselle.

Törmäsin hänen kirjoittamaansa Hirvensalmen historian 1. osaan, kun vierailin vuosikausia sitten sisareni ja hänen silloisen miehensä mökillä Puulavedellä. Aviomies oli hankkinut huoltoasemalta ylpeänä Hirvensalmen historian ensimmäisen osan, toista ei silloin 1980-luvun lopulla vielä ollut ilmestynyt. Avasin yhtenä kesäisenä iltana kirjan ja törmäsin kolmeensataan sivuun lähteiden sillisalaattia. Mönkköselle, nuorelle opiskelijalle, oli tarjottu 1950-luvun alussa Hirvensalmen pitäjän historian kirjoittamista, hän oli ottanut työn innolla vastaan ja uponnut kahdeksi vuosikymmeneksi pikkulähteiden suohon.

Hirvensalmen historia I oli päkistetty lopulta väkisin ulos 1968. Silloin koko työn Mönkköselle antanut historiatoimikunta oli heittänyt jo henkensä, ja uusi historiatoimikunta tyytyi kuivasti kiittämään Mönkköstä hänen KESTÄVÄSTÄ uurastuksestaan. Ehkä uuden historiatoimikunnan nihkeys johtui siitä, että Mönkkönen oli päässyt parissakymmenessä vuodessa Hirvensalmen historiassa vasta vuoteen 1653. Alkuperäinen historiatoimikunnan ajatus oli se, että Mönkkönen pyöräyttää pitäjän historian kivikaudesta nykypäivään vuodessa, enintään kahdessa.

Kirjoitettuja lähteitä ennen vuotta 1653 oli Hirvensalmesta vain muutamia, ja ainoa vanhempi löytynyt esine oli yksi kivikirves. Niilläkin voi täyttää elämästään 20 vuotta, jos lähteisiinsä hukkuu.

Mönkköseltä opin yhden tärkeimmän kirjoittamisen ohjenuoran: Rakasta lähteitäsi, mutta päästä niistä irti.

Sama ohje sopii hyvin käytettäväksi myös omien lapsien kohdalla.

Pyhiinvaelluksella katutaiteen keskellä

Berliiniä kierrellessään tuntee olevansa pyhiinvaelluksella. Nyky-Berliini on katutaiteen yhdistetty Lourdes, Santiago da Compostela ja Jerusalem. Siellä kävijä tuntee totisesti valaistuvansa. Tässä muutamia maistiaisia.

 

Hylätty varasto ponnistaa Warschauerstrassen aseman lähellä maasta.

 

 

Me ihmismuurahaiset: ponnistelemme väsymättä, kunnes voimat pettävät.

 

 

 

Brasilian kuuluisimmat katutaiteilijat, kaksoset Os Gemeos yhdistetään omaan väriinsä, tiettyyn keltaiseen sävyyn joka kuvan monikymmenmetrisellä miehellä on käsissään ja kasvoissaan. Väristä puhutaan nykyään Kaksostenkeltaisena. Kuvan vasemmasta alakulmasta näkee brassityyliin pidennetyillä kirjaimilla ajan, joka Kaksosilla meni kyseisen muraalin tekemiseen: 16 tuntia 29 minuuttia. Harvalta onnistuisi.

 

 

Os Gemeosin työt ovat täynnä yksityiskohtia. Hahmon vasemman rintataskun päällä on rintanappi, jolla on meksikolaisen vapaapainijan naamari. Painijan ihonväri tietysti kaksostenkeltainen.

 

 

 

Alias kuvaa sapluunatöissään usein yksinäisiä, murheellisia lapsia, jotka ovat kätkeneet kasvonsa käsiinsä.

 

 

Aliaksen spreijattu omakuva. Tässä nimenomaisessa tapauksessa voi ajatella, että kasvoja ei ole kätketty murheellisuuden takia, vaan tunnistamisen estämiseksi.

 

 

Yksi hienoimmista muraalintekijöistä on Blu. Hänen jokaisessa muraalissaan on vahva sanoma. Vasemmassa työssä kulta ja rikkaus koristavat ja kahlitsevat haltijaansa. Oikeanpuoleisessa muraalissa supersankarit Itä ja Länsi riisuvat toisiltaan naamioitaan.